Kurjuuden maksimointi

Eristäydyn koko ajan enemmän. Mulla on äärimmäisiä vaikeuksia pitää yhteyttä keneenkään viestittelemällä, tai soittamalla jos en näe niitä livenä ikinä. Kaikki on niin kaukana vaan jossain taka-alalla, eikä mulla riitä voimat, muisti, tai keskittymiskyky. En osaa enää edes kysyä mitä muille kuuluu, saati kertoo mitä mulle kuuluu. Vaikka tietysti välitän...

Oon nähny Jennii viimeksi Lokakuun lopussa täällä Varkaudessa. Vietettiin Halloweenia. Joulunpyhinä näin Niinaa, sen poikaystävää Akua ja Paulaa. Oltiin viimeksi nähty vuosia sitten. Näen siis kavereita pari kertaa vuodessa, jos pääsen matkustaa, tai kaverit tulee täällä käymään... näen mun lääkäreitä huomattavasti useammin kuin mun kavereita, koska eri käyntei on lähes joka viikko.

Eikä mulla ole tosiaan mitään kuulumisia mitä jakaa. En tee kirjaimellisesti mitään. Elämä koostuu siivoamisesta, ruuanlaitoista, lääkärikäynneistä ja Mikon kanssa olemisesta. Joskus nään vanhempia. En harrasta enää mitään, tai pelaa ees videopelejä itse. Kun Mikko ei ole kotona, selaan vaan kännyy sumussa, tai siivoon. Kohta ei vaan ole mitään siivottavaa jäljellä? En saa yksin mielihyvää enää mistään joten en edes yritä tehdä muuta kuin elämää ylläpitäviä asioita. Ei mulla riitä energia muuhun.

En haluu uusia kavereita. En jaksa alottaa mitään enää alusta ja jakaa itteeni kenellekkään. Ei musta ole jäljellä enää mitään. Mitään ei irtoa.

Ainoa konkreettinen päivittäinen asia mun elämässä joka tuottaa mulle mielihyvää on mun suhde Mikon kanssa. Mikään muu ei auta mua. Mietin miksi musta itsestäni ei tule mitään elämäniloa, tai halua enää? Miksi sitä saa taas vaan seurustelukumppanista ja sen seurasta? Onneksi ees tiedostan tämän niin osaan antaa toiselle omaa tilaa ja rauhaa, enkä vaan roiku siinä. Silti mun päivän paras hetki on kun Mikko tulee kotia, enkä ole enää täysin yksin itteni kanssa. Mulle riittää jos toinen on täällä asunnossa jossain.