Halloween 2020 succubus

Kappas vaan Halloween kuvia vuodelta 2020. Ihmettelen suuresti, että mun sillosista elämänkuvioista huolimatta pukeuduin ja laittauduin mitenkään. Ehkä siksi kun mulla oli joku joka halusi viettää mun kanssa aikaa ja ottaa musta valokuvia niin mielellään. Ollaan viimesen kahden vuoden aikana tosiaan otettu Mikon kanssa paljon tosi kivoja kuvia musta, mutta ne on jääneet lähes kokonaan postaamatta mihinkään. Kuvat kun on otettu tietenkin Mikon paremmalla järkkärillä ja ne on vasta nyt löytäneet tiensä myös mun omalle koneelle. Tulevan Halloweenin kunniaksi kaivoin nämä nyt esiin ja jälkikäsittelin vihdoin itse. Kaikki creditsit itse kuvista siis mun ihanalle poikaystävälle Mikolle, joka ottaa musta aina upeita kuvia, vaikka itellä ois kuinka epävarma ja kökkö olo! 🖤

Mun on vähän tukalaa kattoo näitä kuvia paristakin syystä. Asuin hetkellisesti äidin luona ja käsittelin traummaattisia tapahtumia... ja siksi kun painan näissä yli kymmenen kiloo enemmän kuin nykyään 😅 Ketään muuta ei kiinnosta, mutta mun itsetunto on älyttömän alhainen ja kaikki mistä voin itse itseäni jotenkin sortaa nousee niin helposti pinnalle.

Itse asusta sen verran, että:

 Sarvet askartelin itse.

Mekko on Killstarin (yksi mun lemppari vaatemerkeistä). 

Toi harness ja rannekorut on Ebaysta. 

Mekon alla (osissa kuvista) näkyvä hame on ostettu joskus 2006 Hesasta sellasesta liikeestä kuin Morticia 😂

Sukkahousut oli jotkut randomit mitkä revin.

Tää on kyllä tosi perus gootti lorttoilu kaikenkaikkiaan ja ns tylsin asu minkä oon heittänyt kasaan Halloweeniksi lol.

🖤 Your sad, lost, weird, horny and lonely succubus. Twisted in misery. Yours forever. 🖤

Syys iäisyys

Mikko on nyt ollut yli kuukauden jo Japanissa työmatkalla, joka kestää vuoden. Sinä aikana oon viettänyt paljon aikaa yksin kämpillä. Kävin Hesassa kaverin luona viikon. Samalla reissulla oli myös toisen kaverin häät. Äidin luona oon myös majaillut jonkun verran.

Oon yrittäny tehdä asioita ihan omaksi iloksi ja pitää itteni ees semi aktiivisena. Se ei vaan ole ollut kovin helppoa. Mua ei rehellisesti kiinnosta yksin ollessa mikään, eikä mikään tuota mulle hirveesti iloa. Jotain hetkellisiä pilkahduksia silloin tällöin, mutta suurimmanosan ajasta mikään ei tunnu miltään, tai tuntuu pahalta. Joka aamu kun herään, niin mietin vaan, että jaahas... taas hereillä. 

Ei sillä, että nukahtaminen olisi helppoa, tai nukkuminenkaan. Usein makaan vaan hereillä 2-4 yöllä. Nukahdan uupumukseen ja näen painajaisia lähes joka yö. Päivisin ajattelen koko ajan ikäviä asioita mitä mulle on tapahtunu pakonomaisesti. Tai sitä miten oon epäonnistunut elämässä omasta mielestäni ja miten arvoton oon jne. Yritän tosi paljon vaan olla miettimättä mitään. Mulla on jatkuvasti joko telkkari, joku podcasts, tai äänikirja päällä mitä katson/kuuntelen. Vaikeinta on käydä suihkussa kun en kuule kännykän ääntä kunnolla siellä, jotta voisin pitää ajatukset paremmin loitolla Hiljaisuus on hirveintä.

Sekin, ettei ole enää ketään jonka luona mennä käymään, tai ketään ketä kutsua kylään. Edelleenkään, en kyllä halua uusia ihmisiä mun elämään. En halua tutustua keneenkään. En luota keneenkään. Kaikesta huolimatta on helpompi olla enää vain yksin. 

En myöskään yleensä poistu asunnolta Jos ei ole pakko. Syön mitä sattuu löytymään, tai en paljon mitää. Ei ole nälkä. Yksin olen kävellyt lähikauppaan kahdesti.

Nyt jo 5 päivää oon ollu kovemmissa endometrioosi kivuissa. Oon joutunu ottamaan siihen mun kovempia kipulääkkeitä ja olemaan sitten niistä sekaisin yksin täällä... Oon kaikista yksinäisin silloin kun koskee paljon. Eikä nuo lääkkeet vie koskaan sitä kipua muutenkaan pois. Turruttaa vaan vähän, mutta siinä samalla tulee lisää vaan sekavuutta... joka pitää kantaa yksin.

Oon hyvin huolissani mun mielenterveydestä kaikenkaikkiaan... mutta en tiiä enää mitä tehdä asioille. Oon hakenu koko ajan aktiivisesti apua. Käyn lääkäreillä sekä fyysisten, että psyykkisten asioiden takia. En ole saanut mitään helpotusta mihinkään mun ongelmiin, tai semmosta ns tehokasta apua. Mun piti alottaa psykoterapiassa käynti, mutta paikkakunnalla ei ole siihen tarjontaa. En pysty keskittymään ja panostamaan asiaan etänä.

Muutenkin mun keskittymis ja muisti ongelmat on entistä huonompina.

Olisin halunnut jo lähteä Japaniin Mikon luokse, mutta on terveysasioita mitkä pitää hoitaa ensin, joten pääsen lähtemään vasta tammikuussa näillä näkymin. Mietin mihin kuntoon oon taantunu siihen mennessä. Pelkään, mutta toisaalta välitän koko ajan vähemmän mitä mulle tapahtuu.

Kaikenkaikkiaan musta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä täysin mun kipua, kokemuksia ja tunteita. Oon vaan tosi yksin kaiken kanssa ja nyt oon sit oikeestikkin ihan yksin useinmiten täällä.