14.10.2021

Musta tuntuu, että on koko ajan vaikeempi tehdä enää mitään. En osaa enää ees niitä asioita jotka suju mukavasti ennen. En osaa enää muokata kuvia photarilla, tai tehdä mitään digitaallista taidetta. En ymmärrä miten mun kone toimii, tai mitkään ohjelmat. En pysty keskittyy mihinkään ees paria minuuttia. Koko ajan sellanen aivosumu, tai joku dissosiaatio? En oikeesti muista mitään niitä taitoja mitä mulla on joskus ehkä ollu. Oon opiskellu vaikka mitä, mutta en tiiä enää miten ees kaikista yksinkertaisimmat jutut toimii. Niinku oisin yhtäkkiä tosi iäkäs ja tietokoneet sun muut täysi mysteeri mulle. 

Muistan, että vielä pari vuotta sitten otin järkkärillä kuvia ja muokkasin niitä. Pidin huolta missä kaikki tiedostot on ja piirsin koneella jne. Media-assari koulussa editoin videoita, äänitin, videokuvasin jne. Opin uusia juttuja ja muistin vanhoi. Nyt hyvä jos osaan käynnistää koneen ja siirtää kuvia kännykästä pöytäkoneelle. Mitä mulle tapahtuu?

Mulla menee tunteja vaan ohi jotenkin. Yhtäkkiä päivä on jo ohi. Makaan sängyssä tekemättä mitään. Löydän itteni vaan tuijottamassa tyhjää. Kännykänruutua ilman et teen mitään, tai vaikka lattiaa. Kaikki takkuaa. En saa ees mietittyä enää mitään. Mun pää tuntuu oikeesti fyysisesti raskaalta, tai olo on niinku ois päihtyny. Väsyttää koko ajan. Oon yrittäny kertoo näistä lääkärille jne, mutta mulla on niin paljon kaikkee vialla, ettei näihin tartuta. Toisaalta en oo varma mitä oon kellekkin kertonu ja millon. Kuinka monesti oon tuonu mitäkin mun vaivoista esille.

Haluisin päästä takas omien projektien pariin. Luoda jotain uutta. Ois kiva taas vaikka värittää koneella piirrustuksia jne...

Haluun olla oma itteni taas, mutta en jaksa mitään. En saa edes enää juteltua kavereille. En tiiä mitä sanoo. Oon yksinäinen, mutta en osaa pitää yhteyttä. Kaikki voimat menee kotitöihin ja niitäkin teen huonosti. Yritän laittaa ruokaa ja käydä kaupassa, mutta kun oon kaupassa en pysty keskittyy ja kun teen ruokaa en jaksa edes seisoa, tai jotain...

Kaikki on oikeesti liikaa, enkä jaksa pitää enää huolta.

30.9.2021

Kesäkuulumisia kuvina3

Kesti hetki saada nämä kuvat kasaan... hups. Siitä huolimatta loput kesäkuvista ja kuulumisista.

Käytiin kesällä lyhyt viikonloppureissu Helsingissä. Ajeltiin yhtenä perjantaina Jyväskylään, mistä otettiin Mikon sisko kyytiin ja jatkettiin kolmestaan sitten perille asti. Oltiin kaksi yötä hotellissa yhteensä. Ekan yön jälkeen käytiin Lintsillä. En ees muista millon viimeksi oisin käyny siellä. Joskus pikku teininä äidin, tädin ja Liisun kanssa? Oisinko ollu 16v? Jaksoin rillutella koko päivän aika hyvin. Kävi niinsanotusti hyvä säkä mun perus kroonistenkipujen kaa. Lintsin jälkeen käytiin syömässä ulkona sushia ja jälkkäriksi jäätelöä/sorbettia 💗 Olin tässä vaiheessa kuitenkin jo niin paskana, että mentiin taksilla takas hotellille.


 

Musta tää patsas on niin hauska ja symppis. Vihdoinkin taukoa ja jätskiä työmiehille! 😆

Pehmoinen talo pehmoleluille, joka oli PAKKO saada Lintsiltä! Mikon siskon voittama Siili testaa sen hyväksi 💕

Spoopy. Kiinnostas kyllä joskus käydä niillä Lintsin Iik-viikoilla.

Ei yllätä et otin eniten kuvii tälläsistä jutuista taas...


Seuraavana päivänä poistuttiin hotellilta ja ajettiin Korkeasaareen. Hengattiin siellä myös kahden vanhan kaverin, Jimin ja Jaanan, kanssa. Oli niin kiva nähdä pitkästä aikaa! 💕 Otti koville kävellä niin paljon peräkkäisinä päivinä, mutta oli vörttii. Korkeasaaressa oon käyny viimeksi lapsena. Meiltä jäi joitakin sisätiloissa olevia elukoita näkemättä, kun sinne oli tosi pitkät jonot koronarajoitusten takia. Se vain tarkottaa sitä, että pitää käydä uudestaan! :3


Niin hyvä Aksolotli möllykkä 💜

Nämä elukkaviinat oli jotain ihme tullissa takavarikoituja juttuja. En tiiä miksi ne oli näytillä 😂 Was cool tho.

Loput kuvista on Mikon ottamia. Se raahas sen isoo hienoo ja painavaa kameraa koko päivän mukana, että ois kuvii elukoista! 🥰 Eihän millään kännykänkameralla voi oikeen saada järkevii kuvii eläintarhassa. Useinmiten ne eläimet on kuitenkin tosi kaukana aitauksissaan.

Niin pieni poffu 😭❤

Sensei monkey! Very wice!

Näitä maailman pieninpiä apinoita, eli Marmosettejä!! 💕💕💕

Miten voi olla niin pieniä??

25.9.2021

Oon nyt asunu yli vuoden Varkaudessa. Oon yksinäinen ja mietin koko ajan kavereita jotka jäi Ouluun ja niitä jotka on muualla ympäri Suomee. Samalla kuitenkin huomaan, että mitä pitempään mulla menee kaikki kaverisuhteet tälleen "etänä", sitä vähemmän jaksan enää panostaa. Suren, koska tiiän ettei mulla oo enää ystävii joiden kaa viettää viikottain aikaa yhdessä. Tuntuu että ois helpompi vaan kadota. Antaa kaiken olla ja mennä. Koko mun entinen elämä ns meni jo. En usko, tai haluu uskoo, että mulla enää ikinä ois sellasii ystävii joiden kaa voisin viettää aikaa tiiviisti. Kuulumisien vaihtaminenkin unohtuu ja usein jää kokonaan. En jaksa mitään enää, mutta oon niin yksinäinen.

Tuntuu, että mun arjen kaverit on aina lopulta lopettanu pitämästä aktiivisesti yhteyttä, niin miksi mun kannattas ees ite yrittää enää... Jään aina roikkumaan ja kysymään kuulumisia kunnes sit lopetan vuosien jälkeen. Haluun kai luovuttaa ja eristäytyä kun se on ns helpompaa ja oon ihan nääntyny yrittää... sit samalla itken ikävää ja kärsin kun oon taas menettäny kaikki suhteet, enkä todellakaan haluu uusii ystävii. En haluu tutustuu keneenkään uuteen ja selittää aina vaa uudestaan ja jutella ja jutella ja sit jäädä yksin.

 Älkää ymmärtäkö väärin, mun pari pitkäaikasta ystävää pitää muhun yhteyttä tasaisesti. Nämä on kaukosuhteita, jotka on säilyny ja en oo niissä yksin se joka kyselee kuulumiset. Elämäntilanteista johtuen nämä ystävät vaan tulee olemaan varmasti aina kaukana ja niitä näkee sillon kun voi. Ehkä kerran vuodessa, ehkä vähemmän, ehkä enemmän. Puhutaan kun muistetaan jne. Mietin tässä lähinnä niitä mun arkisia aktiivisia kaverisuhteita joita ei enää ole, eikä tule ja sitä miten en jaksa enää yrittää. Miten vaikee on pitää kiinni mistään enää, tai kertoo mitään kenellekkään.

Mietin et muutkin antaa vaan olla ja ei me voida enää kuitenkaan nähdä silleen ku ennen ja ei kellään oo varaa tulla käymään ja ei mullakaan oo ja oon sairas ja matkustaminen on rankkaa jne jne. Oon oikeesti surru aina jokaisen kaverin menettämistä yläasteelta lähtien. Muistan kun olin ainoo joka yritti esim soitella parin vanhan kamun kaa ja niillä oli aina kiire ja viesteihinkin jätettiin lopulta vastaamatta. Sit jään miettii, et mikä mun rooli oli ja olinko liian kiintyny luokkalaisiin, tai jotain. Et ehkä mun seura ei ollu niin kivaa niille sit. Lähen analysoimaan, että oon luullu jotain, tai olettanu et ollaan kavereita ja et oon ollu oikeesti ärsyttävä ja huono.

Tapahtuuko tätä muille, vai meneekö ne vaan elämän mukana ja niiden kaveripiirit vaihtuu koko ajan? Et ihmisiä tulee ja menee ja se on ok? Miksi mulle sit tulee aina iso suru? Laitanko mä liikaa itteeni muihin ihmisiin ja sit menetän liikaa kun elämä vie muualle... vai onko mulla tässäkin joku trauma kun oon nyt 3 kertaa menettäny mun kaikista rakkaimman ja tärkeimmän ystävän ja elän vaan sitä uusiksi... oonko mä yliherkkä ja erilainen tässä? Onko normaalia vaan ajautua erilleen ihmisistä ja lopettaa viestittelyt ja sit ehkä tulee uusii kavereita, ehkä jopa hyvii ystävii. Mulle tää on ihan liikaa. 

Mun pointti on, että mua väsyttää huolehtia ja pitää yhteyttä kun pelkään/tiiän, että jään kuitenkin yksin lopulta. Luulen et annan liikaa arvoo asioille... ja yliarvioin mun roolin ihmisten kaa. Tai ehkä mun pitäs tajuta lopullisesti se, että on ihan yhdentekevää kuinka läheinen joku on... ne voi silti lähtee. Ne voi silti valehdella ja pettää ja sä tuut jäämään yksin. Piste. Ne ei vastaa sulle enää.

Olin niin onnellinen mun pienestä piiristä Oulussa ja mulla ei oo ollu ikinä niin hauskaa ja hyvä olla kaikenkaikkiaan. Oli kiva nähdä vuosia samaa paria ystävää lähes viikottain.

Ehkä mulla on vaan liikaa aikaa mun sairauksien takii. Ehkä mietin siksi näitä enemmän ja oon yksinäinen. Muilla on työt, koulut, muut kaverit, harrastukset, omat seurustelukumppanit, perheet ja mä vaan mietin ja suren liikaa. Mä en tee muuta kuin makaan sängyssä, selaan kännyy, pelaan ja maalaan. Mun elämä tapahtuu yhdessä asunnossa. Mä en käy missään. Mä nään kolmee ihmistä: Mikkoo, äitii ja tätii. Ei oo muuta, eikä näillä näkymin tuu ikinä mitään muuta. Muiden elämä jatkuu ja mä oon kuplassa.

Sori jos musta ei kuulu enää.

3.9.2021

Kätketyt - Noin 4A, akryylimaalit kanvasille, 2021

Taulu äidille lohdutukseksi, kun se on sairas 💔

31.8.2021

Arkkienkeli - A4, sekatekniikka paperille, 2021

Sad girl diary26

 

Side note: Toi korppi perustuu tähän kuvituskuvaan, jonka tekiästä en ole nyt aivan varma (oletettavasti Jason Hillin itsensä tekemä). Kyseessä on kuitenkin yksi mun lemppari podcasti, äänikirja, tarinankerronta... juttu... Löytyy muunmuassa youtubesta ja suosittelen kaikille jotka tykkää kauhutarinoista.
Kaikki blogista löytyvä materiaali (ellei erikseen mainita) on Saara Roineen tuottamaa ja copyright-lain suojaamaa. Älä käytä, kopio, poista vesileimaa, tai levitä ilman omistajan allekirjoittamaa suostumusta. Kaikki oikeudet pidätetään: Saara Roine ©

All materials found in this blog (if not mentioned separately) are produced by Saara Roine and they are protected by copyright laws. Do not use, copy, remove the watermark/signature or distribute without written consent of the owner. All rights reserved: Saara Roine ©