Oikealta vasemmalle:
Unikkojen unelmaa - 30,5cm x 40,5cm, akryylimaalit kanvasille, 2019
Kuvotus - A3, akryylimaalit pahville, 2019
Oikealta vasemmalle:
Unikkojen unelmaa - 30,5cm x 40,5cm, akryylimaalit kanvasille, 2019
Kuvotus - A3, akryylimaalit pahville, 2019
Yön näkijä - 30cm x 40cm, akryylimaalit kanvasille, 2023
Uskomatonta. Maalasin jotain aivan uutta ja sain sen tämän vuoden sisällä valmiiksi. Lupasin nyt itselleni, etten alota enää mitään uusia projekteja, ennekuin kaikki vanhat taulut on valmiita. Keskeneräisiä on jäljellä neljä. Vanhin niistä on alotettu jo 2019. Sain kaksi muutakin tehtyä justiinsa, mutten paljasta niitä nyt vielä tässä.
Tykkään hirveesti maalata ja piirtää pöllöjä. Kuten oon jo aiemmin tokaissut, ne on mulle tosi mystisiä ja kauniita. Mietin myös aina Twin Peaks:siä kun taiteilen pöllöjä. Pöllöt eivät ole sitä miltä näyttävät... Yritin saada tähänkin semmosta jotain jännyyttä. Halusin, että noi silmät ois vähän oudot ja niinkuin niistä heijastuis valo. En tiiä mitä noi pallerot on... Valo pilkkuja? Pölypalleroita? Tulikärpäsiä? Henkiolentoja? Ehkä se on vaan joku semmonen bokeh efekti.
Tässä on linkit mun muihin pöllö teoksiin täällä blogissa:
Oon jo vuosia tiennyt, tai edes aavistanut, että mulla mahdollisesti vois olla ADHD. Oon pitänyt itseäni aina tosi tyhmänä, hitaana ja huolimattomana. Keskittyminen, oppiminen ja muistaminen on tuottanu mulle isoja ongelmia.
Lapsena olin super ylivilkas ja pitkälle teini-ikäänkin levoton. Jäin ala-asteen ekalla luokalle muunmuassa. Koulu konseptina oli mun mielestä järjetön ja halusin vaan leikkiä ja tehdä mun omii juttuja.
Tunteiden säätelyssä ja käsittelyssä on ollut ongelmia ja on edelleenkin. Otan asioita hyvin henkilökohtaisesti. Kaikki tuntuu ns pahalta ja menee silleen ihon alle. Vaikka tiedostan tämän oon tosi herkkä ja jään pyörittelemään negatiivisiä tunteita. Toki mulla on se PTSD diagnoosi myös, joka ruokkii tätä käytöstä.
Teininä ja vielä noin 25 vuotiaanakin mulla oli paljon agressiivisuutta, tarvetta hyökätä, puolustella, selitellä ja päällepäsmäröidä. Työnsin ainakin yhden ystävän vahingossa pois omalla käytöksellä, kun keskityin vain omiin tunteisiin ja tarpeisiin, sensijaan että oisin hahmottanu kokonaisuuden. En osannut kuunnella. Oli kiire tuntee omii juttui ja ne otti vallan.
Tein myös paljon sitä, että yli jaoin omia juttujani kun olin innoissani, tai muuten kiihkoissani. Unohdin kysyä mitä muille kuuluu, kun info dumppasin vaan omii juttui. En oo osannu "lukee huonetta". Oon myös innostuksissani ollut hyvin äänekäs ja nauranut tosi lujaa jne. Paikasta ja tilanteesta huolimatta siis. Eli semmonen yleinen tilanteentaju on puuttunut ja myös ympäristön havannointi on täysin hukassa. Ennen en näitä ees tajunnut (tai en vaan välittänyt), mutta nykyään on aina se tunne, että ähhh puhuin liikaa... olin ärsyttävä... oisinpa kuunnellu vaa ja ollu hiljaa... miksi mä sanoin ton... Kaipaan kaikenkaikkiaan kontrollia mun käytökseen.
Ala-asteella ja yläasteella sain koko ajan opettajilta palautetta siitä, miten en kuunnellut tunnilla, en keskittynyt, olin poissaoleva, häiriköin ja vaan piirtelin mun vihkoihin. Kukaan ei kuitenkaan koskaan tarjonnut apua, tukiopetusta, tai painottanut mun vanhemmille selkeästi, että olisi isompi ongelma. Tähän vaikutti suuresti se, että selviydyin läksyistä ja kokeista ihan hyvin, tai jopa oikein hyvin jos aine kiinnosti. Kotona mun vanhemmat nimittäin vahti, että tein läksyt ja opetti mulle ne jutut mitä en koulussa ikinä oppinut. Mulle pidettiin omia "kotitenttejä" kokeita varten, tehtiin ekstra tehtävii ja kuulusteltiin menikö asiat perille. Usein kokeisiin luettiin yhdessä niin kovasti, että itkin. Matikantehtävii tein aina itkukurkussa. Koko peruskoulun luin kokeisiin sillä mielellä, että niistä pitää saada hyviä arvosanoja, mutta mitään ei jäänyt päähän. En opiskellut osaakseni mitään, ainoastaan suoriutuakseni. En osaa vieläkään laskea kunnolla. Päässä en ollenkaan. Ilman mun perheen tukea olisin epäonnistunut täysin.
Aikuisena pyysin koko ajan amiskassa opettajilta apua kun en ymmärtäny, tai luokkakavereilta. Usein meillä ei edes ollut opettajia läsnä tunnilla ja tehtiin annettuja tehtäviä itsenäisesti. Se oli tosi perseestä. Tuntuu siltä ettei niiltäkään ajoilta ole jäänyt päähän paljon mitään, kun en ole niitä taitoja käyttänyt arjessa. Ainoa millä muistan ja opin on toisto. Toisto, toisto, toisto! Jatkuva muistuttelu ja ruoskinta. Siinä se. Eli kaikkia opittuja taitoja pitäisi käyttää aktiivisesti vuosia joka päivä, että mä voisin ne muistaa ja osata. Mun lyhytaikainen muisti ei toimi ollenkaan. Tän takia unohdan esim joskus kokonaan sen mitä oon tehnyt eilen. Tarviin visuaalisia muistutuksia ja virikkeitä, jotta voin palauttaa asioita mieleen. Siksi otan paljon kuvia ja pidän erinäisiä päiväkirjoja. Tää blogi on auttanu mua paljon.
Eli joo asioita ei toki helpota, etten koskaan kunnolla päätynyt työelämään, kun oon sairastellut kroonisesti monella tapaa.
Lapsuuden jälkeen seurustelin 15 vuotta saman partnerin kanssa, joka toimi mun ektra aivoina ja hoiti lähes kaiken mun puolesta. Turvauduin niin paljon exään, että musta tuli muutenkin hyvin uusavuton. En edes yrittänyt ylläpitää mun muistia kun se oli/on niin saatanan vaikeeta. Oon nyt sitten pari vuotta yrittänyt opetella uusia tapoja muistuttaa itseäni, keskittyä ja oppia asioita. Ollut ihan hirveetä nyt vasta kehittää kunnon työkaluja ongelmiin jotka on ollu mulla lapsesta asti. Pakko yrittää, kun tääkin on asia joka ei tuu koskaan menemään pois.
On niin paljon asioita joita oon saanu kuulla jatkuvasti mun oireilun takia, vaikka en tehnyt niitä tahallaan, enkä voinut sille mitään, tai saati tajunnut tekeväni mitään/jotain. Monet näistä on tullu juurikin mun exältä ja ne satuttaa mua nyt jälkikäteen ikävästi. Toki ymmärränhän mä sen, että exä oli mua kaikista lähinnä ja mun kanssa niin hirveen pitkään, että ei oo sinäänsä ihme et mun toistuvat adhd "toljailut" ärsytti sitä... kunpa vaan oltas älytty, että kyse on jostain isommasta ja oltas tehty asialle jotain...
"Saara-teen yhden asian päivässä-Roine".
Kuulin tätä niin usein ja sen oli tarkotus olla hauska vitsi... mutta ei se oikeen ollut, vaikka yritin nauraa mukana. ADHD paralyze on tila jossa tehtävien asioiden määrä voi esimerkiksi olla halvaannuttava. Myöskin välillä täysin mahdotonta keskittyä kuin yhteen asiaan kerralla. Se tarkottaa myös yhteen asiaan päivässä. Tehtävistä toipuminen voi viedä aikaa. Aina kun mulla on joku sovittu lääkärinaika esimerkiksi koko mun päivä on vaan siihen tsemppaamista ja keskittymistä. En muuten pysty olemaan yhtään paikanpäällä siellä tapaamisessa. Mun on pakko valmistella itseäni. Sitten kun se on ohi jään pitkäksi aikaa analysoimaan mitä siellä käynnillä tapahtu ja miltä tuntu. Myöskin ADHD aivot toimii sillä perusteella, että mikä milloinkin on mielenkiintosta. Jos joku tehtävä ei oikeesti tuota yhtään dopamiiniä, niin sen tekeminen on tosi vaikeeta. Usein senkään jälkeen kun oon suorittanut jotain, en saa mitään hyvää mieltä siitä, että oon tehnyt "hyvää työtä". Kun teen asioita väkisin, koska ne pitää tehdä, niin koko ajan mun päässä huutaa et EI EI EI TÄÄ TUNTUU VÄÄRÄLLE MÄ HALUUN POIS JA MIETI TOTA TOISTA JUTTUU!!
"Miksi et vastaa sun viesteihin, kun et kerta oo ees ns. kiireinen?"
Jos katon mun puhelimesta viestejä keskenkaiken jonkun muun tekemisen, en pysty enää palaamaan siihen juttuun mitä tein. Tipun kokonaan kärryiltä. Hetkellinen motivaatio voi kadota myös kokonaan. Ei enää kiinnosta ja luovutan. Laitoin puhelimen esim pois sillon kun maalasin, koska muuten mun hyvä flow katkes. En muuten saa ollenkaan tehtyä. Tiiän, että jos jollakulla on oikeesti hätä, tai kiirellistä asiaa, niin ne voi soittaa. En pystys muuten ikinä tekee mitään kunnolla, tai loppuun asti. Tästä vittuilu sattu tosi pahasti. Haluun olla paikanpäällä ees jossain mahdollisimman kokonaan, enkä poukkoilla. Kännykkässä olevat viestit on ihan kuin toinen maailma mihin teleporttaan kun luen viestei, tai vaikka selaan somee. Kaikki mitä tein ennen sitä katoaa. Myös hyperfocus on asia mikä kontrolloi mua vahvasti. Nykyään mulla ei edes ole semmosia ja mikään ei innosta, tai kiinnosta. En harrasta yksinollessa mitään oikeen. En ees pelaa videopelejä enää. Makaan vaan ja doomscrollaan puhelimella jotain paskaa. Katon jotain lyhyitä videoita Youtubesta mihin mun keskittymiskyky ehkä riittää... että nyt kyllä vastaan sit viesteihin aikalailla heti, kun ei mulla ole yleensä mitään muuta sisältöö elämässä, joka "harhauttas".
"Mä just sanoin tän sulle. Mitä et tajunnu? Miksi et taaskaan muista ja miksi muistat väärin? Yrittäisit ees kuunnella. Mitä, etkö kuullu muka?!" Jne.
Sigh. En pysty aina keskittyy, tai sisäistämään kaikkee. Tarviin tarkennusta, tai toistoo.
"Etkö sä ikinä tajuu mitkä jutut kirjotetaan yhteen?"
En hahmota asioita samalla tavalla. En muista. Epäröin, vaikka tietäisin, kun en luota enää itteeni.
"Miksi sä huudat? Miksi puhut niin kovaanääneen? Voitko olla hiljempaa! Rauhotu!"
Innostuneena korotan ääntä ja tulee puheripuli. Tunnen mielihyvää voimakkaasti, siinä missä surua ja vihaakin (itseasiassa vihaa tunnen hyvin harvoin ja en niin voimakkaasti. Sen korvaa aina vaan pettymys ja syvä surun tunne). Tottakai ilmaisen sitä sitten räiskyvästi. Ne hyperfocus jutut ja pienetkin mielenkiinnonkohteet voi tehdä sen, että oon äänekäs... koska olin sillä hetkellä onnellinen ja mun aivot eritti paljon mielihyvähormooneja, mitä en yleensä saa normaalisti asioista. Jos lyttäät mua sillä hetkellä, niin se tekee paljon vahinkoo. Monet ADHD ihmiset opettelee olemaan reakoimatta asioihin enää innolla tän takia. Mä oon yksi niistä. Lopulta en saa mielihyvää enää niistä asioista, jotka sitä ennen tuotti. Sama kuin lyttäis lasta joka innoissaan selittää jostain sen jutusta. Yritän nykyään nauraakkin vähemmän, kun mulla on "ärsyttävä ja äänekäs nauru". Mua on pilkattu mun naurusta jo lapsena. Sen on tehnyt mulle muunmuassa aikuinen perheenjäsen, joka matki mun naurua. "Hähähä... tolta sä kuulostat!" Kukaan ei tykkää siitä, että niitä käsketään rauhottuu, saati jos on innoissaan oleva lapsi. Eikä se ikinä loppunu siihen. Ihan yhtälailla teininä ja aikuisena oon jatkuvasti saanu kuulla et joku hyssyttelee mua kun innostun. Enkä mä oo todellakaan kokoajan huutamassa, tai muuten riehumassa??? Ehkä musta on tosiaan tullu super herkkä tälle tietylle asialle, kun kuulin sitä jo niin paljon lapsena. No lopputulos on se, että peittelen mun tunteita ja yritän ilmasta niitä koko ajan vähemmän.
"Sä et oo ainut ihminen maailmassa! Et oo mikään maailmannapa!"
Tän on sanonu mulle muunmuassa entinen työkaveri jolle yritin vaan jutella töissä. En ymmärtänyt miksi se ei katsonut mua päin kun puhuin sille, tai noteerannut mua. Kun kysyin tästä, niin tässä oli mun vastaus. Olin ilmeisesti tän tyypin mielestä ärsyttävä. Olin myös vaan huolissani kyseisestä työkaverista, kun sillä oli uniongelmii ja muuta. Yritin vaan jotenkin olla siinä sen kanssa... Mä en ole tahallani koko ajan äänessä. Ei ole tarkotus hukuttaa muita puhumalla ja haluun antaa kaikille tilaa ja suunvuoron. En haluu olla röyhkee, tai keskeyttää. En vaan välillä tajua miltä vaikutan muille. En aina osaa ilmaista itseäni sopivasti, tai hillitysti.
"Mistä mä milloinkin tiiän mikä harmiton juttu sua satuttaa!?"
Mä en kyllä ees sano tähän mitään... muuta kuin, että vika ei oo aina mussa, vaikka mulla ADHD onkin ja muita ongelmia.
Yritin aina selittää, mutta usein en ees tiennyt mikä mulla itselläni oli tarkemmin hätänä, niin se oli hankalaa. Tai en tiennyt, mikä sen kaiken aiheuttaa. Enkä osannut pukee mun tuntemuksia sanoiksi. En tienny miten voisin välittää selkeesti muille sen mitä mun sisällä tapahtuu. Nyt kun oon saanut varmistuksen tästä ja diagnoosin, voin käsitellä asioita eritavalla. Löytää ehkä jotain mikä auttaa. Pelkästään jo se, että tiiän mistä joku mun käytöksessä johtuu, auttaa mua. Oon enemmän tietonen kun teen asioita. Voin lukee aiheesta silleen, että yritän soveltaa juttuja mun arkeen. On vertaistukea ja jotain mihin viitata kun puhuu asioista. Yritän päästää irti siitä ajattelutavasta, että oon jotenkin tyhmä. Mun aivot toimii eritavalla, mutta se ei tarkoita, että oon ihan toivoton tapaus.
On vaikee olla olematta katkera siitä, ettei ole saanut tähän apua aiemmin. Ettei ole tarjottu esim kouluissa mitään apua... ja ettei vanhemmat ole ees tajunneet, vaikka niin usein puhuttiin siitä kuinka ylivilkas oon. Miten niin pitkänajan seurustelukumppanikaan ei koskaan tajunnut kunnolla ja suuttu usein mulle, kun en esim muistanut. Kaikki itseinho ja toivottomuus mitä tästä on kehittynyt.
Sekin, että en koskaan kirjottanut tänne, tai kertonut missään julkisesti, että epäilin, että mulla on ADHD... Kun mitä jos ei olekkaan ja sekin on mun joku tyhmä luulo... vaikka tiesin ihan tarkkaan, kun kaikki ne oireet menee täysin yksyhteen omien kanssa. No nyt mut on validisoitu (lol 😂) ja voin vaan työstää tätä juttua rauhassa. Jos joku enää vittuilee, niin en ota sitä vastaan. Keskityn itteeni ja mun elämänlaadun parantamiseen. Haluun varsinkin olla se versio itsestäni tulevaisuudessa, joka ei tunne tarvetta selitellä itseään loputtomiin muille. Jos ei mennyt perille vähemmällä, niin mun ei tarvii hädissään yrittää saada jokaista ymmärtämään mua täysin. Fuck that. Ei oo muutenkaan mun vastuu sivistää kaikkia taas jostain. Lue itse asiasta, että ymmärrät paremmin muita ihmisiä. Jos ei kiinnosta ymmärtää mua nii painu vittuun. Siinä kaikki.
Että vaikka paria asiaan liittyvää termiä tässä käytin, kun kuvasin mun omaa käytöstä, nii en todellakaan kirjota mitään esseetä siitä mikä ADHD on ja mitä siihen kuuluu. Halusin vaan todeta, että sain tän diagnoosin ja vähän jakaa mun omaa kokemusta taas. Tuun asiasta mainitsemaan tulevaisuudessakin ainakin ohimennen. Tein tälle oman tägin myös.
Nyt taas kun kaikilta tulee Spotifyn vuosittaisia yhteenvetoja... mä en tosiaan kuuntele oikeastaan ikinä musiikkia.
Mulla ei ole mitään muuta syytä musiikin kuuntelemattomuuten kuin se, että EN VOI KESKITTYÄ! Mulla alkaa heti tunkee mieleen mun elämän hirveimpiä hetkiä ja kauhukuvia kun yritän vaan chillata ja kuunnella musiikkia. Ihan sama mitä musiikkia. Se ei harhauta mua tarpeeksi. Mun pitää pitää itteni ja mun ajatukset kiireisinä koko ajan.
Kun kuuntelen musiikkia se tapahtuu yleensä kun istun auton kyydissä ja poikaystävä ajaa. Sillon me kuunnellaan kaikkea sekalaista hauskaa mitä ollaan yhdessä koottu soittimelle. Ei mitään tiettyä, genreä, artistia, bändiä, tai kokonaista levyä. Siellä voi olla mitä vaan Pikkukakkosen teemasta, Britney Spearsiin ja vaikka Ensiferumiin emt.
Joskus tietty kuulen jotain random biisejä, kun käyn jossain missä on radio päällä, tai jos oon just seurassa ja kuunnellaan ns yhdessä musiikkia... tai kun joku on silleen et "hei kuuntele tää biisi". Mietin tässä nyt kuitenkin enemmän sitä, etten yksin kuuntele musiikkia omaksi viihdykkeeksi ja miksi en.
Musiikin sijasta mä kuuntelen koko ajan (ja tarkotan oikeesti koko vitun ajan) jotain podcastia, äänikirjoja ja muuta vastaavaa. Samalla sitten multipaskaan siinä jotain, ellen yritä nukahtaa. Eli voin esim samalla, maalata, laittaa ruokaa, olla suihkussa, meikata, siivota jne. Mä en voi sietää olla hetkeäkään hiljaisuudessa. Hajoan ihan täysin.
Mulla on äärimmäisen vaikeita nukahtamis ongelmia. Uni tulee yleensä vasta kun olen lopen nääntynyt joskus 3-5 välillä. Kun yritän rauhottua ja nukahtaa makaan silmät kiinni liikkumatta ja kuuntelen äänikirjoja. En välitä jos tarina jää kesken, kunhan vaan saisin unta ja rauhan. Sit kun vihdoin nukahdan näen lähes joka yö painajaisia.
Jos en tee tota kuuntelu ja multipaskausta, katson videoita, sarjoja, elokuvia, tai pelaan. Nämä siis aktiviteetteja kun olen yksin. Saatan myös stimuloida mun paskoi PTSD, ADHD aivoja sillä, että selaan kännyy ja kuuntelen samalla jotain.
Kaikki mitä yleensä siis sivukorvalla kuuntelen tulee Youtuben kautta. En oikeastaan käytä tällä hetkellä muita platformeja mun kuuntelu viihteen saamiseen. Mulla on siellä lukuisia lemppareita joiden kanavien välillä hypin ja kyttään millon tulee jotain uutta.
Mun lemppari juttuja kuunnella on kauhutarinat, true crime, dokumentit ja muutenkin oudot informatiiviset videot ja deep dive jutut. Tietty jos tykkään jostain youtubettajasta itsestään, niin ihan sama mitä siltä tulee, niin kuuntelen/katson sit sen. Katon paljon asioita jotka liittyy myös mun omiin nostalgian tunteisiin. Oon myös kiinnostunut jos kukaan kaveri ikinä suosittelee jotain tubettajaa/kanavaa. Mulla on ihan liikaa aikaa, niin tällästä viihdykettä/harhautusta ei voi olla ikinä liikaa 😅🙁 Kaikki mitä seuraan on aina englanniksi. En yleensä seuraa suomalaisia tubettajia, striimaajia, tai kuuntele suomalaisia äänikirjoja. Poikkeuksia toki on. Mutta yleisesti mikään mikä on suomeksi, ei hirveesti jää mun kestosuosikiksi.
Että jooh... Mun "musiikkimaku" on aikalailla sama kuin teini-ikäisenä. Lempi bändit on edelleenkin: Viikate, Black Sabbath, Nightwish, In flames, Nirvana... Joskus oon kuunnellu myös mun lemppari pelien OST:eja. Niitä on ollut ehkä helpompi kuunnella kun voi sitten kuvitella itsensä sinne pelimaailmaan jotenkin. Se on jonkunlainen vahvempi escapismin muoto kai mulle ja voi sen takia onnistua paremmin. Tuskin nykyään tosin.
En pysty varsinkaan keskittymään uuden musiikin löytämiseen. Tää tekee mut myös välillä aika surulliseksi. Kyllä mäkin haluisin kuunnella musiikkia, mutta siitä ei oikeen tule mitään. En saa sielunrauhaa, tai saa kiinni siitä jutusta kunnolla.
En ymmärrä mitään musiikkigenreistä myöskään. En erota niitä toisistaan ja en muista niiden nimiä. En ylipäätään muista artistien, levyjen, tai biisien nimiä... taas yksi juttu mitä mun paskat vammaset aivot ei muista ja se rajottaa mun toimintaa.
Tuntuu, että oon tän jutun kanssa ihan yksin ja oikeesti kaikki kuuntelee ees jotain musiikkia??? Mä en... Kukaan ei ymmärrä. Muistan kun exä joskus tästä sanoi jotain ikävääkin... eikä voinut ymmärtää mikä tää mun juttu on. En mäkään tätä pitkään tajunnu, tai sen enempää ees miettinyt.
Kaikki kieppuu
Koko elämä kuin pyörivä filmi
Kyllä, kyllä...
Hänen... Alicen kohdalla
Hän oli joutunut todelliseen käännekohtaan
Jos menet tätä polkua saat elämän
Jos tuota tietä, kaikki on aivan erilailla
Alice oli kuollut
Jos hän olisi väistellyt, sen sijaan, että kääntyi oikealle
No... tässä minä olen
Loppujen lopuksi Alice tuli aina leikkimään
Alotin taiteilemaan tätä 2021 kun törmäsin meidän talon parkkipaikalla puoliksi palaneeseen kirjan sivu aukeamaan. Se oli löytänyt tiensä siihen kun mun kodin lähellä paloi yksi tosi vanha ja iso talo. Jotenkin kummallisesti se aukeama oli siinä ja mä poimin sen. Se edesmennyt palanut kirja tuntui kertovan jotain romanssi tarinaa? Siinä oli joku selkeesti fiktiivinen hahmo nimeltä Alice, mutta muuta en sitten muistakkaan. Se ei kuitenkaan siis todellakaan ollut Alice from Wonderland, Alice. Hetkellisen inspiraation iskettyä sit leikkelin sanoja siitä sivulta ja piirsin/maalasin ton ja liimasin ne sanat tohon. Semmonen jännä juttu. Nyt päätin tän skannata ja näyttää.