26.11.2021

Piiloon


Oon yrittäny nyt jonkun aikaa tehdä muuttoo Mikon kanssa yhteen. Ollu vaan eteisen remppaa ja makkaria ei olla ees alotettu. Koko ajan on kiire ja tulee, vaikka mitä kuvioita. Oon eläny yli vuoden vaan nyt laatikoista. Ei motivoi enää tehdä mitään/ harrastaa omia juttuja. Kaikki välineet on ympäriinsä ja puolet on edelleenkin äidin luona. En voi tuoda mitään lisää kun niille ei ole paikkaa. Mulla on vaan yks laatikko satunnaisia juttuja ja vaatteita jotka ei nekään mahdu kokonaan mihinkään. Makaavat lattialla pusseissa. Ei ole edes omaa pöytää, tai tuolia, että sais pöytäkoneen asemiin. Ei ole kyllä edelleen näyttöäkään.

 En voi myöskään olla ihan täysin varma, siitä millasessa säilytyksessä tavarat on. Äiti on joitakin tavaroita siirrelly itsekseen ja yksi taulu oli pinnasta menny muunmuassa ja joidenkin särkyvien päälle oli kasattu muuta painavaa tavaraa jne. Oon koko ajan stressaantunu, enkä pysty asettumaan kunnolla. Tuntuu niinku elämä olis tauolla. Kaikki on hajanaista ja ei ole sitä arkee/rytmii joka tukis henkistähyvinvointii. On uusi koti, mutta se tuntuu edelleenkin toisen asunnolle jossa vain majailen. Paljon ollaan jo toki yhdessä tänne hankittu uutta, kuten kasveja ja pari huonekaluakin.

Ei mulla ole mihinkään kiire, mutta oon ollu niin kovilla tässä jo jonkun aikaa, että haen turvapaikkaa ja rakennetta elämään. Haluaisin rauhottua, mutta mikään ei hellitä, enkä tiiä miten. En pysty keskittymään hyviin asioihin, tai rentoutumaan hetkeksikään. Perheessä on ollu sairastamista ja draamaa, itellä on uusia terveysongelmia ja perinnönjakoo on pitäny hoitaa. Paljon muutakin mistä en halua edes kertoa. Liian raskaita juttuja pallotella koko ajan samaan aikaan kun kärsii kroonistenkipujen kanssa, on henkisesti riekaleina, yrittää alottaa uutta elämää ja ettii itseäänkin... Tahtoisin vaan piiloon jonkun kiven alle jota kutsuu omaksi.

22.11.2021

Vielä kerran

 Siitä pienestä piiristä ihmisiä, jotka tunnen jollain tavalla oon ainoa joka pitää aktiivisesti blogia. Oon myös ainoa joka kirjoittaa omasta elämästä, kokemuksista ja tunteista julkisesti. Ainoa joka käsittelee ja ilmaisee itseään tällä tavalla ja haluaa jakaa ja tulla myös kuulluksi.

Oon tehny näin noin vuodesta 2007 asti erinäisissä paikoissa. 2016 tein tämän blogin mihin mulla on ollut/on tarkoitus postata ensisijaisesti kuitenkin omaa taidetta ja visuaalisia projekteja. Mulla on kuitenkin paljon asiaa ja tunteita joita suodatan tätä kautta myös.

Oon halunnu pitää tälläsen itseilmasun julkisena monestakin syystä. Haluun, että kaverit, perhe ja tututkin, jotka on kiinnostuneita musta ja miten mulla rehellisesti menee, pääsee helposti lukemaan ja näkemään. Ettei niiden tarvii kirjautua minnekkään, tai luoda jotain profiilii ja nönnönnöö. Saavat sit rauhassa käydä jos siltä tuntuu (ilman, että munkaan tarvii ees tietää). Kommentointi toimii myös ilman mitään kummosta ja voi tuoda asiat puheeksi muuallakin.

Unohdan, en pysty, jaksa jne. aina jakaa kuulumisia erikseen jokaiselle kaverille. Joskus jostain syystä en ees kaikista tärkeimmille ja rakkaimmille. Otan ajatuksia ylös nettiin tän takia. Helppo sit palata aiheeseen muiden kaa ja yksinkin.

Toisekseen haluan ilmaista itseäni vapaasti. Oon huomannu vuosien varrella, että tämä auttaa mua itseäni. Saatan myöhemmin katua ja poistaa merkintöjä, mutta monet kipeetkin asiat oon jättäny ilmoille. Sivuhuomautus! Häpeän muunmuassa sitä miten +20 vuotias Saara keskitty aina valittamaan ja usein haukkumaan muita. Mun tapa kommunikoida oli hyvin hyökkäävä ja agressiivinen. Mun livejournal oli pelkkää ripulia jossa jäkätin milloin mistäkin, mikä tuntuu nykyään turhalle. Käyn edelleen surullisia ja rankkoja juttuja läpi ja ilmaisen mun pettymystä, tuskaa ja vihaa. En kuitenkaan hyökkää, tai viilaapilkkua vain vittuillakseni jne. Eli mun julkinen itseilmaisu on varmasti jättänyt jälkensä... en ole silti lopettamassa. Haluan jatkaa ja kasvaa yksilönä.

Viimeisenä tahdon mainita sen, että sekoitan usein kirjoittamista mun visuaalliseen taiteeseen. Yhdistän päiväkirjamerkintöjä, pohdintoja ja runoja johonkin itse tuotettuun kuvituskuvaan. Molemmat tukee toisiaan, avaa ja kertoo tarinaa.

Koska harrastan tällästä ilmaisua ja tuon esille mulle elämässä tapahtuneita asioita (sekä hyviä, että huonoja), oon kohdannut arvostelua. Mua on käsketty hiljentymään ja rajoittamaan mitä kerron julkisesti täällä. Mua on "kehoitettu" puhumaan joistakin asioista vain yksityisissä keskusteluissa. Mun on pitäny poistella ihmisten nimiä mun merkinnöistä jne. Mulla on edelleenkin niitä juttuja joista mulle on sanottu, että mun pitää olla kertomatta ikinä kenellekkään missään. Ei julkisesti, eikä yksityisesti. Mua on käsketty pitämään salaisuuksia ja valehtelemaan jos asia tulee ilmoille.

Ihmiset jotka on mulle näitä juttuja sanonu, ovat itse tehneet asioita joita ei musta saisi koskaan tehdä lähimmäisille. Ihmisille joista välittää ja joita rakastaa. Kukaan muu ei ole mua "pyytänyt" hiljenemään.

Mun mielestä tää kertoo mulle itselleni tarpeeksi ja antaa viimeisen lisäsyyn jatkaa.

Palasin tähän aiheeseen taas, koska olen käsitellyt sitä hajanaisesti jo pitempään, mutta en ole saanut koskaan tiivistettyä kaikkea itselle tyydyttävällä tavalla. Multa kysyttiin tässä taanoin "muitakin syitä kuin, se että haluun tehdä näin" ja nyt olen ne kirjottanut. Lähinnä omia motiiveja tutkiakseni. Mun mielipide tästä on nyt lopullisesti selkeytynyt, enkä mä pelkää enää kertoa sitä. Tiedän myös missä muodossa haluun asioita kertoa. Yksityiskohdat ja nimet jää kerrottavaksi yksityisesti, mutta en ikinä vaikene asioista mitä mulle on tapahtunu. En oo velvotettu pitää muiden salaisuuksia, jotta niistä ei tulis seuraamuksia. Saan ja voin käsitellä mun elämään vaikuttavia asioita miten itse haluan ja niin monesti ja pitkään kuin haluan ❤ Musta kaikilla on siihen oikeus!

Jos tämä asia tulee joskus taas pinnalle voin palata tähän merkintään ja muistuttaa itseäni, että musta tää on ok ja hyvä... ja ehkä tästä on taas jollekulle toisellekin jotain apua.

14.11.2021

Se toinen kuolema

Hyvää isänpäivää isä 💕 Kuvassa myös isän sisko

Oon tässä munmon kuoleman jälkeen käynyt läpi vanhoja tavaroita ja valokuvia. Se sai mut miettimään muunmuassa yksilön "toista kuolemaa", tai niinsanotusti lopullista kuolemaa. Eli sitä kun kuollutta henkilöä ei enää muista kukaan, tai hänestä ei enää puhuta. Kukaan tuskin tulee esim ajattelemaan mun isää hirveesti sen jälkeen kun itse kuolen. En ole nimittäin hankkimassa lapsia.

Mietin myös sitä hetkeä kun ei tule vastaan enää yhtään itselle uutta valokuvaa isästä. Niitä on rajallinen määrä. Joka kerta kun näen yhden oon tosi ilonen, mutta se on myös askel kohti viimestä kertaa. Sit myös se, että jos niitä tulee kerralla monta vastaan... tuntuu tietynlaiselta tuhlaukselta? Kaikkiea sitä miettiikin ja tuntee edelleen, vaikka isän kuolemasta on pieni ikuisuus. Yllä oleva kuva löytyi tosiaan mummon yöpöydältä.

8.11.2021

Muistutus

Kaikille joiden tarvii kuulla tää:

Sun traumoilla ei ole parasta ennen päivämäärää. Me kannetaan meitä satuttaneita asioita läpi elämän, eikä kukaan voi päättää sun puolesta millon on aika "lopettaa sureminen". Kukaan ei päätä sun puolesta millon pitää ns päästä jostain yli, tai "antaa olla". 

Et ole epäonnistunut jos et esim koskaan toivu täysin jostain. Sun oma panostus ja halu kasvaa ihmisenä ja toipua on tärkeintä. Sä otat niin paljon aikaa kun tarviit ja yrität parhaas sillon kun pystyt. 

Vaikka se ois sun perheenjäsen joka sanoo tälläsiä asioita, niin se ei tee siitä totta, eikä se ole ok. Kukaan ei voi käskee, tai vaatii tällästä. Surutyöllä ei oo aikarajaa ja se ei koske pelkästään esim läheisen kuolemaa. On monenlaista surutyötä. 

Ei ole myöskään ok esim sanoo, että ylireagoit/oot ylitunteellinen asioihin jotka tekee sut oikeesti syvästi surullliseksi jne. Sun tunteet on valideja ja sulla on oikeus tuntee niitä ja käsitellä niitä.

Meidän kokemukset ja tuskat muuttuu meidän mukana kun aikaa kuluu. Ne ei tunnu täysin samalta kuin menetyksen hetkellä, mutta silti voi edelleenkin sattua ja se on ok sanoo ääneen monen vuodenkin jälkeen. On myös täysin ok, ettei tunne enää surua.

On eri asia tukea ja kannustaa lähimmäistä... kuin päättää lähimmäisen puolesta millon jotkut tunteet loppuu, tai mitä saa tuntea. Apua ja neuvoja voi antaa ilman arvostelua. Omia kokemuksia voi jakaa ilman suoraa vertailua.

Kaikilla tunteilla on oma paikkansa, ei pelkästään positiivisillä.

En ole mikään expertti, tai hoitoalan ammattilainen, mutta uskon näin ja halusin muistuttaa itseäni siitä. Jospa tämä vaikka lohduttaisi myös jotakuta toista jolla on ahdinko tälläsistä.

"Grief doesn't get smaller over time, rather you grow around your grief." Dr. Lois Tonkin

22.10.2021

 Elämä tuntuu usein kurjalta

Mulla on hirveen vähän mitään tekemistä arkena enää. Kun Mikko on töissä mä makaan sängyssä ja mietin mitä tekisin ja mihin fyysisesti pystyisin kunakin päivänä. Mulla ei oo tällä hetkellä omaa pöytää uudelle tietokoneelle niin se on maannu olkkarin lattialla telkkuun kiinnitettynä (ei oo vielä näyttöökään). Oon kans eläny noin vuoden laatikoista, kun en oo päässy virallisesti muuttaa. Kaikki mun tavarat ja vaatteet on siellä täällä. Osa on äidin luona. Aina kun haluun tehdä jotain taidejuttui/askarteluu pitää kaivaa laatikosta välineitä ja laatikon päällä on kasa tavaraa joka pitää siirtää jne.

Muutenkin joka kerta kun yritän tehdä jotain omaa projektia niin se kusee täysin. Käyny nyt niin monesti peräkkäin. Pilasin oikeesti täysin yhen taulun ja se piti heittää roskiin. Ei ollu pelastettavissa (en jaksa selittää miksi). Näiden harrastusten lisäksi mulle jää pelit ja kotityöt. Ohjain ei pelitä atm. RB nappula ei jostain syystä toimi. Se siitä sitten kun en pelaa enää nykyään näppäimistöllä ja hiirellä (tähänkin syynsä joita en jaksa just nyt avata). Kotityöt teen voinnin mukaan ihan mielellään, mutta ei se mikään mieltä ylentävä juttu noin niinku yleensä ole 😅 Siihen mun tekemiset ja olemiset jääkin sit...

Käyn äidin ja tädin luona miihailemassa ja joskus pyydän tätiä käyttämään kaupoilla esim. Äidin luona autan sen ison omakotitalon hoidossa. Pitäs heittää lisää roinaa sieltä pois ja vaatteita kierrätykseen jne. Mulla ei oo muuta seuraa täällä Varkaudessa. Niin no joo joskus nään Mikon äitiä ja isää myös. Mulla ei oo kuitenkaan ketään kavereita, enkä käy missään.

Mietin hetken noita kansalaisopiston kursseja, mutta tää mun fyysinentila saa mut epäilee, että pystyisinkö siellä käymään aktiivisesti. Ei oo kivaa jos pääsee vaan pari kertaa ja sit maksaa siitä 70 euroo jne. Menisin sinne kuitenkin nimenomaan sen itse tekemisen vuoksi, en seurustelemaan.

Uusien kavereiden etsiminen ja tutustuminen ei hirveästi tosiaan kiinnosta. Tuntuu, että mun ulosanti on niin nihkeää nykyään. En välitä millasena ihmiset mut näkee enää... se mitä luultavimmin sit heijastuu mun käytökseen. Oon kylmä, hiljanen ja tylykin täysin tuntemattomille. En jaksa keskittyä kanssakäymiseen ja tuntuu, ettei seurustelusta kuitenkaan mitään muodostu, tai ns hyödy muka.

--------------------------------------------------------------

Tuli nyt mieleen kun tänne muuttaessa tapasin vanhaa yläaste aikasta kaveria, niin kerronpa siitäkin tähän pitemmälti. Muunmuassa tämän kohtaamisen takia, en oo hirveen kiinnostunut yrittämään mitään sosiaalisoimista enää... 

Ei oltu nähnyt tosiaan yläasteelta lähdön jälkeen. Tämä kaveri oli oikeastaan mun ainoa ystävä yläasteella omalta luokalta (myöhemmin luokalle tuli yksi uusi tyyppi jonka kaa kaveerasin). Muut luokkalaiset ei mulle puhunu, tai osottanu mitään kiinnostusta mua kohtaan. Vietettiin siis kaikki päivät lähes kahdestaan. Olin siis jopa syystä kiinnostunut. Sain sellasen käsityksen viesteistä, että me käytäs syömässä ulkona ja sit jotain muuta. Sen sijaan me mentiin ainoastaan johonkin sen kaverin myynnissä olevalle asunnolle missä se mittas kaapinovia. Siinä sit samalla kun se teki töitä vaihdettiin nopeesti kuulumisia... sit se heitti mut vaan takas kotia. Yritin sit viestittää, että ois kiva oikeesti viettää aikaa yhessä. Hengata ja vaikka pelata jotain kun molempia kiinnostaa pelaaminen. Yritin monesti ilmasta, että tarviisin jonkun kaverin ns fyysisesti mun elämään. Sensijaan sain huomata ja pettyä, että tämä entinen kaveri halusi vaan viestitellä ja sano suoraankin, että hän haluaa keskittyä vaan omaan perheeseen ja ettei mulle oo tilaa. Tähän väliin tahdon mainita, että tämä kaveri ei asu paikkakunnalla. Eli jos haluttas nähdä se olisi joskus viikonloppusin/lomilla. Eli sillon kun kerkiää muilta elämän kuvioilta. Ei hirveän usein. Tämä oli selvää. Tarjosin tulla käymään sen kotona ja sanoin, että voin olla yötäkin (niin ei tarvii kuskailla ees taas). Sanoin, että oon kiinnostunu tutustuu kaverin vaimoonkin. Mut torjuttiin kuitenkin täysin... 

Tää kaikki tuntu tosi oudolle, koska tämä kyseinen kaveri oli osoittanut HYVIN innostuneesti haluavansa mun seuraa ja olla muhun yhteydessä taas ja tavata. Eli ensin antoi ymmärtää, että haluaa multa jotain, mutta sit halusikin vaan viestitellä? Halusi täyttää jonkun kuriositeettin kun ei oltu nähty yläasteen jälkeen, mutta ei muuta? Kaveri myös kertoi olleensa muhun hirveen ihastunut yläasteella. Olinko mä sit joku ihme fantasia mitä oli kiva nyt vaan vähän vilkasta pitkästä aikaa? Sain myös hirveesti kehuja mun töistä ja siitä miten oon luova ja rohkee persoona jne. Eli hirveet hypetykset oli, mutta sitten ei mitään. Tuli sellanen olo kuin olisin joku pölynen muistojenkirja joka otettiin hetkeksi hyllystä. Pikkasen avattiin ja sit takas hyllyyn. Joku halu täytty lukialta, mutta itse en saanut mitään?

Ehkä mä tein taas jotain väärin, tai ymmärsin väärin. Itelle jäi tapaamisesta ja varsinkin sen tyylistä (siellä jossain myyntiasunnolla nopeesti) sellanen rikkinäinen ja tyhjä olo. Mä ymmärrän, että kaikilla on jo omat elämät ja perheet ja, että ei oo aikaa. Olisin vaan halunnu joskus sillon tällöin nähdä ja viettää kunnolla aikaa yhdessä. Viestittelykin on jees, mutta ei se korvaa sitä, että näkee oikeesti ihmisii. Mun kaikki kaverisuhteet on sitä viestittelyy ja parin ystävän kanssa soitellaan onneksi. Tunnen itteni tyhmäksi kun luulin saavani seuraa ja mahtuvani jonkun elämään. Ei olla tosiaan enää puhuttu kaverin kaa tän kaiken jälkeen. En osaa enää sanoa mitään.

--------------------------------------------------------------

Kuten jo aikaisemmin kirjotin, mulle on jostain syystä koko ajan vaikeampaa sosiaalisoida viestittelemällä kavereiden kanssa. En jostain syystä osaa kysyä kuulumisia, tai kertoo omia. Kaikki tuntuu niin etäiseltä ja mietin, että jos en itse laita viestiä, niin laittaako kaverit sit viestiä mulle? Että jos hiljenen, niin laittasko kukaan viestiä? Tuntuu lähinnä, että ei. Sitten vaan jään yksin. On helpompi vaan eristäytyä ja luovuttaa? Tuntuu, että kaikki on jo menetetty kuitenkin. Mussa on varmasti niin paljon vikoja kaverina. Ehkä mä työnnän jotenkin muita pois ja oon huono kaveri. Mun seura on varmasti jotenkin ikävää ja huonoo.

14.10.2021

Missä mä oon?¿

Musta tuntuu, että on koko ajan vaikeempi tehdä enää mitään. En osaa enää ees niitä asioita jotka suju mukavasti ennen. En osaa enää muokata kuvia photarilla, tai tehdä mitään digitaallista taidetta. En ymmärrä miten mun kone toimii, tai mitkään ohjelmat. En pysty keskittyy mihinkään ees paria minuuttia. Koko ajan sellanen aivosumu, tai joku dissosiaatio? En oikeesti muista mitään niitä taitoja mitä mulla on joskus ehkä ollu. Oon opiskellu vaikka mitä, mutta en tiiä enää miten ees kaikista yksinkertaisimmat jutut toimii. Niinku oisin yhtäkkiä tosi iäkäs ja tietokoneet sun muut täysi mysteeri mulle. 

Muistan, että vielä pari vuotta sitten otin järkkärillä kuvia ja muokkasin niitä. Pidin huolta missä kaikki tiedostot on ja piirsin koneella jne. Media-assari koulussa editoin videoita, äänitin, videokuvasin jne. Opin uusia juttuja ja muistin vanhoi. Nyt hyvä jos osaan käynnistää koneen ja siirtää kuvia kännykästä pöytäkoneelle. Mitä mulle tapahtuu?

Mulla menee tunteja vaan ohi jotenkin. Yhtäkkiä päivä on jo ohi. Makaan sängyssä tekemättä mitään. Löydän itteni vaan tuijottamassa tyhjää. Kännykänruutua ilman et teen mitään, tai vaikka lattiaa. Kaikki takkuaa. En saa ees mietittyä enää mitään. Mun pää tuntuu oikeesti fyysisesti raskaalta, tai olo on niinku ois päihtyny. Väsyttää koko ajan. Oon yrittäny kertoo näistä lääkärille jne, mutta mulla on niin paljon kaikkee vialla, ettei näihin tartuta. Toisaalta en oo varma mitä oon kellekkin kertonu ja millon. Kuinka monesti oon tuonu mitäkin mun vaivoista esille.

Haluisin päästä takas omien projektien pariin. Luoda jotain uutta. Ois kiva taas vaikka värittää koneella piirrustuksia jne...

Haluun olla oma itteni taas, mutta en jaksa mitään. En saa edes enää juteltua kavereille. En tiiä mitä sanoo. Oon yksinäinen, mutta en osaa pitää yhteyttä. Kaikki voimat menee kotitöihin ja niitäkin teen huonosti. Yritän laittaa ruokaa ja käydä kaupassa, mutta kun oon kaupassa en pysty keskittyy ja kun teen ruokaa en jaksa edes seisoa, tai jotain...

Kaikki on oikeesti liikaa, enkä jaksa pitää enää huolta.

30.9.2021

Kesäkuulumisia kuvina3

Kesti hetki saada nämä kuvat kasaan... hups. Siitä huolimatta loput kesäkuvista ja kuulumisista.

Käytiin kesällä lyhyt viikonloppureissu Helsingissä. Ajeltiin yhtenä perjantaina Jyväskylään, mistä otettiin Mikon sisko kyytiin ja jatkettiin kolmestaan sitten perille asti. Oltiin kaksi yötä hotellissa yhteensä. Ekan yön jälkeen käytiin Lintsillä. En ees muista millon viimeksi oisin käyny siellä. Joskus pikku teininä äidin, tädin ja Liisun kanssa? Oisinko ollu 16v? Jaksoin rillutella koko päivän aika hyvin. Kävi niinsanotusti hyvä säkä mun perus kroonistenkipujen kaa. Lintsin jälkeen käytiin syömässä ulkona sushia ja jälkkäriksi jäätelöä/sorbettia 💗 Olin tässä vaiheessa kuitenkin jo niin paskana, että mentiin taksilla takas hotellille.


 

Musta tää patsas on niin hauska ja symppis. Vihdoinkin taukoa ja jätskiä työmiehille! 😆

Pehmoinen talo pehmoleluille, joka oli PAKKO saada Lintsiltä! Mikon siskon voittama Siili testaa sen hyväksi 💕

Spoopy. Kiinnostas kyllä joskus käydä niillä Lintsin Iik-viikoilla.

Ei yllätä et otin eniten kuvii tälläsistä jutuista taas...


Seuraavana päivänä poistuttiin hotellilta ja ajettiin Korkeasaareen. Hengattiin siellä myös kahden vanhan kaverin, Jimin ja Jaanan, kanssa. Oli niin kiva nähdä pitkästä aikaa! 💕 Otti koville kävellä niin paljon peräkkäisinä päivinä, mutta oli vörttii. Korkeasaaressa oon käyny viimeksi lapsena. Meiltä jäi joitakin sisätiloissa olevia elukoita näkemättä, kun sinne oli tosi pitkät jonot koronarajoitusten takia. Se vain tarkottaa sitä, että pitää käydä uudestaan! :3


Niin hyvä Aksolotli möllykkä 💜

Nämä elukkaviinat oli jotain ihme tullissa takavarikoituja juttuja. En tiiä miksi ne oli näytillä 😂 Was cool tho.

Loput kuvista on Mikon ottamia. Se raahas sen isoo hienoo ja painavaa kameraa koko päivän mukana, että ois kuvii elukoista! 🥰 Eihän millään kännykänkameralla voi oikeen saada järkevii kuvii eläintarhassa. Useinmiten ne eläimet on kuitenkin tosi kaukana aitauksissaan.

Niin pieni poffu 😭❤

Sensei monkey! Very wice!

Näitä maailman pieninpiä apinoita, eli Marmosettejä!! 💕💕💕

Miten voi olla niin pieniä??
Kaikki blogista löytyvä materiaali (ellei erikseen mainita) on Saara Roineen tuottamaa ja copyright-lain suojaamaa. Älä käytä, kopio, poista vesileimaa, tai levitä ilman omistajan allekirjoittamaa suostumusta. Kaikki oikeudet pidätetään: Saara Roine ©

All materials found in this blog (if not mentioned separately) are produced by Saara Roine and they are protected by copyright laws. Do not use, copy, remove the watermark/signature or distribute without written consent of the owner. All rights reserved: Saara Roine ©