Oon pitäny paljon asioita mun sisällä siitä, mitä mulle on tapahtunu viimesen vuoden aikana. Jotkut asiat on ollu liian raskaita kertoo ja toiset oon pitäny salassa, koska oon pelänny, että menetän jotain jos kerron ns totuuden.
Oon vähitellen toipunu, minkä luulin olevan mahdottomuus. Toipumisen myötä on heränny tunne siitä, että mulla on oikeus kertoo asioita jos se auttaa mua etenemään. Musta myös tuntuu koko ajan siltä enemmän, että mun läheisillä ja entisillä läheisillä on oikeus tietää totuus kaikesta mitä on tapahtunu.
Mua on pelottanu, että menetän mun exän kokonaan jos kerron asiat mun näkökulmasta ja annan muiden tietää mitä kaikkea tässä erossa on tapahtunu. Totuus kuitenkin on, että mä menetin exäni (ja kaiken mitä meillä oli 15 vuotta yhdessä) jo siinä vaiheessa kun se päätti kertoo ihastuneensa mun kaveriin ensin sille kaverille, ei mulle. Viimestään siinä vaiheessa, kun exä päätti nukkua tän kaverin vieressä ja valehdella mulle nukkuvansa lattialla patjalla.
On tullu selväksi, että exä ei aijo pitää muhun yhteyttä niin aktiivisesti kuin ensin lupaili ja, että meidän ystävyys ei tuu olemaan enää sellaista kuin ns parhaillaystävillä on. Vaikka exä sanoi haluavansa ollu mulle se paras ystävä. Se yhteys joka meillä oli kolmasosan mun elämästä on jo katkennu. Mun pitää lopettaa pelkäämästä ja mennä eteen päin. Jos mä menetän siinä prosessissa jonkun mulle rakkaan ihmisen, niin se oli sit tarkotus mennä niin. Mä oon menettäny jo niin paljon, ettei mun kannata roikkua niissä rippeissä mitä on jäljellä.
Ensimmäinen asia jonka haluun nyt kertoo ns julkisesti on, että mä oon rakastunut uudestaan ja seurustelen. Varkauteen muuton jälkeen oon viettäny paljon aikaa mun pitkäaikaisen kaverin Mikon kanssa. Lopulta siitä kehittyi vakava seurustelusuhde ja aiotaan nyt muuttaa yhteen ja jään Varkauteen moneksi tulevaksi vuodeksi. Haluisin vielä joskus muuttaa takas Ouluun minne kaikki ystävät jäi, mutta jään nyt tänne, koska oikeasti haluan.
Tämä kaikki tapahtu aika äkkiä ja ns. salakavalasti. Yhtäkkiä meillä vaan oli toisemme ja ollaan saatu paljon lohtua ja iloa tästä läheisyydestä. Me molemmat tarvitaan toivoa ja rakkautta ja meillä on sitä antaa toisillemme. En kadu mitään ja en vaihda Mikkoa mihinkään. En katso taakse päin ja haluun olla tässä just Mikon kaa, en kenenkään muun. Mitä ikinä tapahtuukin.
En vertaa mun rakkautta, en mittaa mun kiintymystä ja en anna mun entisten suhteiden, tai traumojen vaikuttaa siihen mitä meillä on nyt. Mä oon menny eteenpäin, koska mua on työnnetty pois, mutta nyt mä meen jo ihan omaa vauhtia. Mä en tuu välttämättä olemaan ikinä yli siitä mitä mulle tehtiin, tai mun exästä... mutta sekin on sinäänsä ok. En mä oo yli paljon mistään hirveestä mitä oon kokenu ja tuntenu ja tunnen. En haluu antaa sen estää mun elämää, tai vaikuttaa mun tunteisiin muita kohtaan.
Mikolla on mulle jotain sellasta mitä kenellekkään muulla ei ole antaa. Mä oon ihan rikki, käytetty, traumatisoitunu ja helvetin sairas niin monella tapaa. Tästä huolimatta, mut otettiin vastaan, mua pidetään arvokkaana ja musta huolehditaan. Mikko on ollu niin rohkee ja valmis jakamaan elämänsä mun kaa, vaikka se on ollu ihan yksin vuosia. Mulle on tilaa ja ymmärrystä. En tiiä miten olla tarpeeksi kiitollinen. Mikko on antanu mulle toivoa uudesta alusta ja elämästä ja osottanu, että voin olla edelleenkin tärkeä ja niin arvokas.
Mä rakastan Mikkoa jo nyt hyvin paljon ja joka hetki yhä enemmän. Enkä mä pelkää kertoo tätä ikinä.
