Mitä voi sanoa

 Oon pitäny paljon asioita mun sisällä siitä, mitä mulle on tapahtunu viimesen vuoden aikana. Jotkut asiat on ollu liian raskaita kertoo ja toiset oon pitäny salassa, koska oon pelänny, että menetän jotain jos kerron ns totuuden.

Oon vähitellen toipunu, minkä luulin olevan mahdottomuus. Toipumisen myötä on heränny tunne siitä, että mulla on oikeus kertoo asioita jos se auttaa mua etenemään. Musta myös tuntuu koko ajan siltä enemmän, että mun läheisillä ja entisillä läheisillä on oikeus tietää totuus kaikesta mitä on tapahtunu.

Mua on pelottanu, että menetän ***** kokonaan jos kerron asiat mun näkökulmasta ja annan muiden tietää mitä kaikkea tässä erossa on tapahtunu. Totuus kuitenkin on, että mä menetin ***** jo siinä vaiheessa kun se päätti kertoo ihastuneensa ensin *****, ei mulle. Viimestään siinä vaiheessa, kun ***** päätti nukkua ***** vieressä ja valehdella mulle nukkuvansa lattialla patjalla.

On tullu selväksi, että ***** ei aijo pitää muhun yhteyttä niin aktiivisesti kuin ensin lupaili ja, että meidän ystävyys ei tuu olemaan enää sellaista kuin ns parhaillaystävillä on. Se yhteys joka meillä oli kolmasosan mun elämästä on jo katkennu. Mun pitää lopettaa pelkäämästä ja mennä eteen päin. Jos mä menetän siinä prosessissa jonkun mulle rakkaan ihmisen, niin se oli sit tarkotus mennä niin. Mä oon menettäny jo niin paljon, ettei mun kannata roikkua niissä rippeissä mitä on jäljellä.

Ensimmäinen asia jonka haluun nyt kertoo ns julkisesti on, että mä oon rakastunut uudestaan ja seurustelen. Varkauteen muuton jälkeen oon viettäny paljon aikaa mun pitkäaikaisen kaverin Mikon kanssa. Lopulta siitä kehittyi vakava seurustelusuhde ja aiotaan nyt muuttaa yhteen ja jään Varkauteen moneksi tulevaksi vuodeksi. Haluisin vielä joskus muuttaa takas Ouluun minne kaikki ystävät jäi, mutta jään nyt tänne, koska oikeasti haluan. 

Tämä kaikki tapahtu aika äkkiä ja ns. salakavalasti. Yhtäkkiä meillä vaan oli toisemme ja ollaan saatu paljon lohtua ja iloa tästä läheisyydestä. Me molemmat tarvitaan toivoa ja rakkautta ja meillä on sitä antaa toisillemme. En kadu mitään ja en vaihda Mikkoa mihinkään. En katso taakse päin ja haluun olla tässä just Mikon kaa, en kenenkään muun. Mitä ikinä tapahtuukin.

En vertaa mun rakkautta, en mittaa mun kiintymystä ja en anna mun entisten suhteiden, tai traumojen vaikuttaa siihen mitä meillä on nyt. Mä oon menny eteenpäin, koska mua on työnnetty pois, mutta nyt mä meen jo ihan omaa vauhtia. Mä en tuu välttämättä olemaan ikinä yli ***** ja sekin on sinäänsä ok. En mä oo yli paljon mistään hirveestä mitä oon kokenu ja tuntenu ja tunnen. En haluu antaa sen estää mun elämää, tai vaikuttaa mun tunteisiin muita kohtaan.

Mikolla on mulle jotain sellasta mitä kenellekkään muulla ei ole antaa. Mä oon ihan rikki, käytetty, traumatisoitunu ja helvetin sairas niin monella tapaa. Tästä huolimatta, mut otettiin vastaan, mua pidetään arvokkaana ja musta huolehditaan. Mikko on ollu niin rohkee ja valmis jakamaan elämänsä mun kaa, vaikka se on ollu ihan yksin vuosia. Mulle on tilaa ja ymmärrystä. En tiiä miten olla tarpeeksi kiitollinen. Mikko on antanu mulle toivoa uudesta alusta ja elämästä ja osottanu, että voin olla edelleenkin tärkeä ja niin arvokas.

Mä rakastan Mikkoa jo nyt hyvin paljon ja joka hetki yhä enemmän. Enkä mä pelkää kertoo tätä ikinä.

Bish 🙂🖕

Lul ✌😂

Mitä kuuluu random kuvina

Mulla on äidin luona oma huone ja tilaa missä säilyttää kaikkii mun romppeita.

Mulla on ihan oma uus hieno kone!

Meidän perheen koira Täpy on ihana <3

Oon yrittäny päästä takaisin taiteilun pariin.

Mulla on hirrrrrmuisesti uusia pehmoystävii! <3

Ja kasviystävii!

Oon ruennu taas välittämään itestäni enemmän.

Kävin Jennin luona ja ystävät on käyny mua myös katsomassa.

Otin vihdoinkin Unton muistolle tatskan.

Kaiken lisäksi mä oon saanu mahdollisuuden uuteen elämään tämän ihanan ihmisen ansiosta! Kiitos Mikko rakas! <3 

Viideltä yöllä

Makaan sängyssä kippuralla kivuista ja ahdistuksesta ja selaan instan höpöhöpö videoita... tämä tulee vastaan.

Ei. Ei ole mitään tarvetta tai merkitystä koetella ihmisiä, vain jotta voisi tietää millasia niistä kasvaa loputtomien traumojen jälkeen. Ei ole mitään syytä siihen, että 15 vuotias menettää isänsä syövälle sen jälkeen kun uskoi, että Jumala ei anna niin käydä. Että silti kuoleman jälkeen sama lapsi uskoo niin lujaa Jumalaan, että rukoilee, että hänen isänsä herätettäisiin kuolleista, niinkuin Lazarus ja uskoo siihen, että se on mahdollista.

Eikä siihen, että sama lapsi kasvaa teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi edelleen uskoen ja rukoillen ensin, että sairaus parantuisi... sitten, että se helpottaisi... sitten, että jaksaisi kantaa kivun... ja lopulta anelisi, ettei tulisi enää mitään lisää.

Millään ei ole mitään muuta merkitystä kuin se mitä me sille annetaan. Ei ole mitään syytä, tai kohtaloa. 

Mun ei oo tarvinnu menettää mun terveyttä, perhettä, ystäviä, puolisoa, uskoa, kotia, taloutta, järkeä, rauhaa ja elämänhalua, jotta musta kasvais jotain, tai että mun sisin, tai oikea luonto tulis esille. 

Mä en usko mihinkään ja oon tyytyväinen, että oon kymmenien vuosien jälkeen vapaa siitä harhasta, että joku ylinvoima pitäisi huolta musta, tai mistään. Haista vittu.

Mä lopetin sillä sekunnilla kun 2017 menetin mulle toisiksi rakkaimman ystävän. Sen jälkeen mä oon menettäny myös sen mulle kaikista rakkaimman. Onneksi en odottanut siihen asti ja jos tämä tarkottaa sitä, että palan helvetin fiktiivisissä liekeissä ikuisesti, niin antaa palaa. Toivon, että korventaa vähintään yhtä saatanasti kuin itse elämä.

Avaruudenikkuna

 A6 korttikokoelma. Tein nämä sekatekniikoilla. Käytin muunmuassa akryylimaaleha ja vesiväritusseja. Avaruus on aina kiva aihe ja rentouttavaa maalaamista.

Ja joo päässä soi: https://youtu.be/ZMqv1NKUbZo

Unohtuneita toiveita

 Mutta ei hukattuja. Osallistuin 2012-2013 työpajatoimintaan. En mainitse paikan nimeä, jottei se tupsahda hakutuloksissa tämän merkinnän kanssa esille. Tapasin tällöin muunmuassa parhaan ystäväni Jennin. Kyseisellä pajalla tehtiin paljon luovaa ja taiteellista juttua. Haluan nyt jakaa jotain asiaan liittyvää.

Ilmeisesti omaa ryhmääni edeltävä porukka oli tehnyt sellaisen toivomuspuu henkisen jutun, missä pajalaiset kirjottivat toiveitaan lapuille ja sitten ne ripustettiin heilumaan tuuleessa puunoksilla. Kyseessä voi toki olla myös muiden juttuun osallistuneiden toiveita. En ole varma oliko tämä osa jotain tapahtumaa. Näin nämä toivelappuset yksi päivä roskakorissa, minne eräs työpajan sihteeri oli ne runnonut. Hänellä oli tapana heittää roskiin asioita kyselemättä... En tiedä miksi, mutta ongin toivelaput roskista. En muista luinko niitä koskaan silloin kokonaan läpi.

Nyt noin 8 vuotta myöhemmin nämä toiveet päätyivät käsiini muuton yhteydessä. Olen menettänyt näiden vuosien aikana, terveyteni, avopuolisoni, lemmikkini, tätini, ystäviä ja jopa elämänhaluni. Haluan nyt jakaa nämä tuntemattomien ihmisten toiveet ja tavallaan toivoa ne uudestaan kaikkia ja en ketään varten.

Meistä moni voinee samaistua muunmuassa toiveisiin rakkaudesta, onnesta ja läheisyydestä. Itse myös toivoisin, että osaisin taikoa... Näiden kaikkien ulkona sateessa ja paisteessa haalistuneiden lappujen joukosta löytyi tasan yksi tyhjä lappu. En tiedä miten se on eksynyt mukaan, tai miksi se näyttäisi olevan myös ripustettu muiden mukana. Ainakin lapussa on samanlainen revennyt kiinnitysreikä kuin muissakin. Niinkuin siinä olisi ollut narunpätkä? Otin tämän merkkinä siitä, että minäkin voin nyt lisätä tämän hetken toiveeni muiden joukkoon...

Jospa tämäkin toive säilyisi jossain seuraavat 8 vuotta ja olisin hengissä lukeakseni sen uudestaan.

Loputon kauhu - A3, akryylimaalit kanvasille, 2021

Ensimmäinen asia mitä maalasin sen jälkeen kun **** kerto pettämisestä ja jätti mut. Kaiken peittävä ja nielevä loputon kauhu, paniikki ja tuska.

Miete

Tapasin vähän aikaa sitten yläaste aikaista kaveria. Nähtiin tosiaan viimeksi sillon kun lähdettiin yläasteelta eli ikuisuus sitten. Vietettiin pari tuntia jutellen samalla kun kaveri teki hommia. Sain kuulla ennenkin tokaistun lauseen, että olen samanlainen kuin muinoin. Tämä pistää mut miettimään...

En tykkää yhtään siitä millanen omasta mielestäni olin teininä ja ajatus siitä, että olen edelleen samanlainen jopa etoo. Olin röyhkeä, ajattelematon ja turhan villi. Kaikki nämä lienee ominaisuuksia monelle sen ikäiselle haha... mutta ei välttämättä tietoiselle aikuiselle? Olin silloin liian äänekäs, liian kärkäs ja liian itsekäs. Ensimmäisenä tulin minä ja mun havainnot siitä suppeesta mailmasta missä elin. Toivon todellakin, että olisin nykyään rauhoittunut huomattavasti... huomasin kuitenkin puhuvani taas enemmän kuin kuuntelevani. Kun kerroin, olisi pitänyt kuunnella ja kun vitsailin olisi pitänyt ehkä rauhoittua.

Tykkään edelleenkin pitää hauskaa ja hölmöillä, mutta usein jälkikäteen tunnen itseni tyhmäksi. Haluaisin onnistua puhumaan rauhallisesti ja harkitummin. Antamaan itsestäni mukavamman kuvan. En tiedä miksi. Äänekkäät ihmiset tuntuu tilaavieviltä ja ajattelemattomilta, enkä halua olla kumpaakaan. On kivaa saada toiset nauramaan, mutta senkin voinee tehdä vähän hiljempaa?

En vaan halua olla se Saara joka yläasteella vietti suurimman osan ajastaan vouhottamiseen, vaikka hauskaa olikin. En tiiä mitä haluan nyt olla, mutta en samanlainen kuin silloin. Eikä kaverin tokaisu ollut loukkaus. On hyvä tietää, etten ole hukannut minääni ja, että olen säilyttänyt ne hyvät puolet jo niiltä ajoilta: rohkeus, omanarvontunto, luovuus ja sitkeys. Monen muun voisin vaan kääntää vähän hiljemmalle. Vai mietinkö liikaa? Tältä kuitenkin tuntuu. Ehkä meitä kaikkia ällöttää se teiniversio itsestä jollain tapaa *tirsk*.

Kiitos sekä ajatuksista, että matkamuistosta Juhis!