ａ ｅ ｓ ｔ ｈ ｅ ｔ ｉ ｃ ｓ ja vanhat pelit

Mä tarviin nyt jotain missä on TOSI matala postaus kynnys. Jotain mikä ilahduttaa mun silmää ja on stressitöntä. Eli tässä on nyt semmonen kuvapainotteinen vaporwave-ripulimerkintä vanhoista peleistä. Mä nään usein Tumblerissa ja ties missä Pinterestissä niitä pikselitaide vaporwave kuvia ja mietin et onko ne semmosta originaali pikselitaidetta vai kuvia jostain peleistä? Taitaa olla vähän molempia. Mulla itselläni ei ole tarpeeksi taitoa tai ohjelmia millä tehdä semmosta taidetta, vaikka oon siitä aina ollut kiinnostunut. Sen sijaan mä ole tallennellut mun koneelle ajansaatossa kuvia eri peleistä missä on mun mielestä sellaista hyvää ａ ｅ ｓ ｔ ｈ ｅ ｔ ｉ ｃ ｓ fiilistä ja mä nyt vaan oksennan ne tähän :D Olkaa hyvä, ei kestä.

Can't spell ａ ｅ ｓ ｔ ｈ ｅ ｔ ｉ ｃ ｓ without them anime gurls? Eli muutama kuva sellaisesta hentai deittisimulaatiopelistä kuin True Love 95. Alotan heti suoraan kovilla panoksilla tämän haha. Oon joskus jopa pelannut mokomaa monta vuotta sitten. Ei jäänyt mieleen mitenkään erikoisena, mutta vanha anime fiilis välittyi vahvasti ja siitä multa iso plussa. Deittipelit ja muut vastaavat pervoilupelit ei oo ollu mulle koskaan mikään juttu, mutta kaikkiruokaisena ja vanhoista peleistä kiinnostuneena on pelannut muutamaa. Öh oliko joku semmonen kuin Three Sisters joka on kans vanhempi tämmönen mitä joskus kokeilin myös?

Sitten pari lähinnä avaruusaiheista random peliä kasarilta CGA-väreillä. Se vaan on mulle itselleni semmonen vaporwave väriyhdistelmä. Näistä oon tainnut pelata vaan tota Arkanoidia? En voi muistaa kun on niin useita sellasia pelejä joita on lapsena pelannut alle 10min ja sit ei enää ikinä lol.

 SKI OR DIE MOTHERFUCHER!

Paras nostalgisin peli ja parhaat väriyhdistelmät noissa valikoissa ikinä. Tässä pelissä on paras tunnaribiisi myös ikinä: https://www.youtube.com/watch?v=JzfDOD4q0Kk Hivelee ihan mun korvia *verta valuu korvista* Nää kuvat taitaa olla nimenomaan NES-versiosta. Itse pelasin tätä aikoinaan Commodore 64:lla eli siinä oli hiukka köyhemmät värit, mutta tunnelma välittyi siitä huolimatta.

Hi to: all who read it

Loppuun vielä tämä mysteerinen ilmeisesti pelkästään Miami Vicen tunnarille tehty pieni "peli/demo" joka sisältää vain itse tunnarin eikä siinä voi edes tehdä mitään, eikä mitkään osat liiku?? :D Mä oon myös jostain selittämättömästä syystä ylpeä, että tää on tehty mun syntymävuotena hahah... Mikä ihmeen Michael Jackson Software muutenkin? Kiitos taas sille ihmiselle joka laittoi tämänkin Youtubeen: https://www.youtube.com/watch?v=dii5USEwKIk

Milloin liika on liikaa

Tästä tulee ehdottomasti kamalin ja surkein blogiteksti jonka tulen koskaan kirjoittamaan. En edes tiedä mistä aloittaisin tämän kanssa, mutta taas kerran tuntuu siltä kuin jotain olisi tulossa ulos ja jotain pitäisi päästää menemään. Pitää saada vaan kertoa ja miettiä ajatuksia selväksi. Suurimmalle osalle mun tutuista, kavereista ja jopa Ilarin perheestä tulee ylllätyksenä millasta mun elämä suurimmalta osalta on ja mitä mun arki on. Useimmat näkee mut nauravaisena ja vähän villinä persoonana ja noh... kai onnellisena? Mulla ei ole tapana vuodattaa mun tuskaa muille, tai kertoa ns totuutta mun elämästä. Siksikin mä olen lykännyt tästä kirjoittamista tänne. Mua ei enää nyt kiinnosta ja mä päinvastoin toivon, että mahdollisimman usea lukee tämän. Mä olen saanut tarpeekseni myös niistä olettamuksista, että ihmisillä pitää mennä hyvin ja että olettamus on se, että menee ihan hyvin ja että tekee elämällään jotain ja pyrkii esim työelämään jne. Jos joku lukee tämän ja senkin jälkeen olettaa multa vielä jotain...

Olen maininnut tästä ennenkin, mutta nyt avaan asiaa vihdoin. Sairastuin kroonisiin virtsateiden-rakon-ja munuaisteninfektioihin vuonna 2006 ja siitä asti minulla on ollut niitä jatkuvasti ja silloinkin kun ei ole ollut niin kivut eivät ole koskaan lähteneet pois. Eli tylysti sanottuna joka päivä koskee asioida vessassa ja usein koko päivän aktiviteetit pitää suunnitella sen ympärille. Koskee myös muullonkin ihan muten vaan varoittamatta, tai ilman syytä. Olen käynyt erikoislääkäreillä, peruslääkäreillä, hoitajilla, urologeilla, gynekologeilla, psykiatrilla, psykologilla, rukoillut Jumalaa ja käynnyt jopa humpuuki hoidoissa ja puhdistuksissa. Mun rakkoa on tähystetty, kuvattu, laajennettu ja huuhdottu. Mulla on ollut kaikki mahdolliset antibiootit kuureina ja estolääkityksenäkin useita. Oon ollut kotisairaanhoidossa, eli tipassa viikon. Olen asioinut tätä kolmella eri paikkakunnalla ja olen itse perehtynyt kaikkeen asiaan liittyvään ja mahdolliseen ja ottanut asiakseni hoitaa kotikonstein niin hyvin kuin pystyn. Perheeni on pistänyt tähän tuhansia euroja, kuten myös itse olen ja yhdessä olemme hoitaneet asiaa parhaamme mukaan. Toinen tädeistäni on sairaanhoitaja ja kaksi on luontaistuotealalla. Monia mahdollisuuksia on tutkittu ja käyty läpi ja ihme vitskuja on vedety naamaan. Sanon tämän heti alkuun, koska en halua kuulla enää yhdeltäkään ihmiseltä sanoja: "Ootko kokeillu asiaa X mun siskoa se autto jne" tai "Mä oon kuullut et karpalo auttaa." On nimittäin paskin juttu mitä sanoa kroonisesti ja mahdolisesti parantumattomasti sairaalle ihmiselle joka on kärsinyt jo yli 10 vuotta jatkuvista kivuista. Kyllä olen vittu kokeillut ja jos en ole niin omasta arviosta, tai lääkärin olen päättänyt jättää kokeilematta. Vastaikään yksi entinen luokkalaiseni kehoitti minua juomaan pakurikääpäteetä ja polttamaan kukkaa. Hei sulla on parantumaton krooninen sairaus juo tätä vitun teetä...

2009 rakonlaajennusoperaation jälkeen vuodeosastolla. Terveisiä perseestä.

Olen elänyt tämän kaiken kanssa siis kolmasosan elämästäni ja se on pilannut suurimman osan nuoruudestani. Olen jatkanut taistelua aina miettien, että joskus tämän on pakko loppua, tai edes helpottua. Olen käynyt koulut loppuun ja olen suunnitellut mihin ammattiin haluan. Yhdessä vaiheessa 2013 syksyllä tilanne näytti lupaavammalta ja uskallauduin lähtemään mm ulkomaanreissuun Ilarin perheen kanssa. Reissu päättyi siihen kun minua kiidätettiin Italiaiseen sairaalaan jossa lääkäri ei puhunut englantia. Viime vuosi meni tasapainnoillessa sen välillä josko kaikki rupeisi kääntymään paremmaksi nyt kun olen työtön ja saan lepoa enemmän ja voin keskittyä omaan hyvinvointiini. Niin ei käynyt. Vuoden 2017 alussa kävin lisätesteissä kun niitä lopulta itselleni vaadin (kun lääkärit eivät tarjonneet apua itse) ja minulta testattiin mm kilpirauhasarvot. Ensin ei löytynyt mitään, mutta Tammikuussa naistensisätautien erikoislääkäri löysi parantumattoman limakalvojen autoimmunitettisairauden. Eli kyseessä oleva on täysin parantumaton, siihen ei ole tunnettuja hoitomuotoja ja se etenee tasaisesti vanhetessa, eikä tiedetä edes mistä se tulee, tai miten kehittyy. Autoimmunitettisairaudet hyökkäävät kantajansa omaa kehoa vastaan samalla lailla kuten esim syöpä ja vaikuttavat immunitettijärjestelmään. Lääkäri ei pystynyt sanomaan kuitenkaan onko tämä nyt kaikkien näiden vuosien kärsimyksen syyllinen, vai esim taas uusi sivutuote jatkuvasta lääkkeiden käytöstä ja yleiskunnon ja vastustuskyvyn romahtamisesta. Minulla on kuitenkin vuosien mittaan liikkuminen vähentynyt niin paljon, että hengästyn portaissa ja en pääse kauppaan yksin helposti. Kaikki flunssapöpötkin tarttuu aina super helposti ja yleisvointi on jatkuvasti sellainen kuin olisi kuumetta. Tämän diagnoosin sain siis postitse pari viikkoa sen jälkeen kun kävin koepalatutkimuksissa. Kukaan ei soittanut, neuvonut minua, tarjonnut tukea, tai antanut mitään jatkohoito suunnitelmia. Kukaan ei auttanut. Paperissa vaan luki, että käy kontrolleissa oma-aloitteisesti parin vuoden välein... Vaivuin masennukseen. Pakotie on tukittu, tämä ei lopu koskaan, kipu ei lopu koskaan. Pari kuukautta meni ihan täysin sumussa. Tuli kesä ja virkistyin vähän kun pääsin ulos pitämään hauskaa kavereiden kanssa. Sitten kun olimme Ilarin kanssa kesälomalla vanhempieni luonna kuoli meidän rakas kissa Unto. Unto oli toisiksi tärkein osa minun jokapäiväistä arkea ja suurin syy siihen miksi edes nousin joka päivä sängystä ylös. Nyt sekin oli poissa. Olen hakeutunut hoitoon ja saan nyt psykiatrista apua ja työkykyisyyttäni ruetaan arvioimaan.

Hyvästi

Mun terveys ongelmat ei tietenkään rajotu vain näihin jatkuviin tulehduksiin ja nyt tähän limakalvojen autoimmuniteetti sairauteen. Mulla alkoi myös 2013 erittäin tiheät ja kovat migreenit jotka tulevat aina takaisin kausiluontoisesti, vaikka syön aamuin illoin beettasalpaajia niiden estämiseksi. Beettasalpaajat laskee myös entisestään mun leposykettä ja rajottaa siten mun liikkumista joka on jo valmiiksi paskaa kun yleiskunto on romahtanut. Vuodesta 2007 lähtien mulla on ollut sellasia valveunia (kun en tiedä miksi muuksikaan niitä kutsua, ei ole unihalvauksia kun voin kävellä ja tehdä mitä vaan) jotka häiritsee mun nukkumista ja unen laatua. Käytännössä se tarkoittaa siis sitä, että herään yöllä ja näen asioita joita ei ole olemassa. Nämä visuaaliset hallusinaatiot jotka tapahtuvat puolivalve tilassa ovat usein niin todentuntoisia, että saan niistä hirveän paniikin. Esimerkkinä: sängyn vieressä olevasta seinästä avautuu tyhjästä ovi josta astuu sisään tumma ihmisen muotoinen varjo, vaatekasa lattialla onkin ruumis, ikkunalaudalla kulkee kissa, verhojen välissä seisoo tuntematon nainen jolla on heinähattu ja kesäleninki (kaikki nämä on nähty). En siis koe auditorisia hallusinaatioita, joten nämä hahmot ja asiat eivät sentään pidä ääntä. Olen kuitenkin panikoidessani mm hypännyt polvet edellä sängystä ja repinyt nilkassa olevan ruven auki ja herännyt omasta verestä, lyönyt nyrkeillä seinää ja meinannut kävellä unissani alasti rappukäytävään. Näen myös lähes joka yö painajaisia joissa toistuvana teemana on kuoleminen, tai se kun jo kuolleet läheiset tulee mua katsomaan. En tykkää nukahtaa, tai nukkua joten valvon usein viiteen asti aamulla vahingossa. Saatan olla jo valmiiksi sängyssä ja sitten iskee paniikki ja en saa unta moneen tuntiin.

Unto auttoi mua aina nukahtamaan ja lohdutti mua kun muhun koski...

Vaikka nään niin usein painajaisia niin toisaalta oon esim onnellinen sillon kun nään mun isästä unta ja saan puhua sille edes hetken. Mulle on sanottu tosi usein, että mun pitäs unohtaa ja päästä tästä yli, mutta miten mä muka voisin. Mulle tulee koko ajan uusia vastoinkäymisiä mun elämässä niin miten voisin jakaa mun energian siihen, että hoidan näin vanhoja haavoja. Mä kaipaan mun isää ja sen tuki olisi merkinnyt mulle kaikkea nyt.

Minä makaamassa/nukkumassa isän sängyssä jota en antanut siirtää tai siivota. Viereisellä nojatuolilla ruuantähteet, koska myös söin tossa huoneessa usein.

Yksi harvoista kuvista minusta ja isästä ja yksi viimeisistä myös. Otettu mun rippijuhlissa 2003.

Tämän kaiken jälkeen olen miettinyt sitä miksi edes elän ja kenelle elän. Ennen kai ajattelin, että elän, koska haluan elää ja että elän sillä voimalla joka tulee meistä itsestä sisältä. Nyt kai sitten ajattelen, että elän, koska en uskalla kuolla ja koska Ilari on vielä olemassa ja kaikki ystävät ja perhe. Eli elän muille ja muiden kautta, en siksi, että löytäisin itsestäni enää voimaa siihen tai tahtoa elää. En enää oleta, että tämä loppuu koskaan, tai että elämä tarjoisi minulle jonkun ihanan mahdollisuuden. Unelmoin korkeintaan omasta talosta ja naimisiin menosta Ilarin kanssa. En halua, tai pysty töihin, enkä halua olla mikään enää isona. En halua lapsia. En usko enää Jumalaan, tai jos uskon sen olemassa oloon niin en halua olla asian kanssa missään tekemisissä. En halua uskoa Jumalaan joka antaa mulle tämmösen elämän, enkä siihen, että mikä ei tapa vahvistaa, tai jotenkin kasvattaa mua ihmisenä. Se, että mun kissa kuoli ei tee musta parempaa ihmistä. En usko mihinkään karmaan ja universumi voi haistaa pitkän vitun.

2008. Voit luottaa minuun.

Kuinka monta henkilökohtaista menetystä voi ihminen käydä läpi ja silti haluta elää ja jaksaa jatkaa? En halua tehdä tästä mitään listaa niistä asioista mitkä on olleet mulle kaikista kipeimpiä, mutta semmonen tästä on nyt tulossa vaan ja sitä mun elämä nyt on suurimmalta osalta. Jatkuvaa henkistä ja fyysistä kipua. Jostain kumman syystä mun on pitänyt menettää toinen mun vanhemmista, mun kissa, mun paras ystävä (joka ei vaan enää vastaan mun viesteihin vaikka mun elämäntilanne on tämä ja mä pyydän apua ja anelen), mun terveys ja mun kyky työskennellä. 

Mun lapsuuden parasystävä Liisu oli mun elämässä siitä asti kun olin 5 vuotias. Me vietettiin meidän lapsuus ja teini-ikä tiiviisti keskenään ja yhdessä vaiheessa Liisu oli mulle kaikista rakkain ihminen koko maailmassa. Me oltiin yhdessä sillon kun molemmat sai ekat poikaystävät ja sillon kun mä sairastuin. Liisu oli mulle suurin tuki ja turva. Sitten kun muutettiin eri paikkakunnille meille kai kävi se mitä pelättiinkin. Liisu lähti vaihtoon Amerikkaan asti, enkä kuullut siitä melkein koskaan mitään. Vaikka Liisu oli jo palannut kotimaahan se vastasi mun viesteihin yhä vähemmän ja vähemmän ja puheluihin ei ollenkaan. Me riideltiin paljon ja nyt lopulta mulle ei vastata enää mihinkään. Mä antaisin mitän vaan, että voisin korjata tilanteen ja edes pyytää kunnolla anteeksi ja puhua asioista. Tämän kaiken keskellä mitä mulle tapahtuu ja on tapahtunut mä kadun tätä eniten ja mä antaisin mitä vaan, että Liisu olis ollu mun tukena kun sain sen diagnoosin ja kun Unto kuoli.

 Yhdessä ikuisesti...

 

Mun uusimmat kuulumiset on se, että yli viikko sitten mulla alko aivan hirveet alavatsa ja selkäkivut jotka paheni koko ajan ja lopulta menitin kyvyn istua, tai nousta ylös omin voimin. Yritin soittaa itselle ultraan aikaa, koska epäilin ongelman olevan kohdun alueella. En saanut aikaa ja mut ohjatttiin perus terveyskeskus lääkärille. Ei löytynyt mitään ja mut lähetettiin kotia. Soitin seuraavana päivänä taas ultra aikaa kun kivut vaan paheni ja en ollut nukkunut paljoakaan. Sain vihdoin ajan, mutta vasta parin päivän päähän joten kiduin siinä sitten vielä pari päivää. Ultrassa paljastui, että olen vuotanut verta sisäisesti, koska joko kohdussa, tai munajohtimessa on puhjennut kysta. Lääkäri lähetti minut vielä perus labrakokeisiin jota pistettiin kiirelliseksi joten sain tulokset vielä saman päivän aikana. Veriarvoissa ei ollut muuta ihmeellistä kuin kohonnut valkosolujen määrä. Sain vahvahkoja kipulääkkeitä ja käskyn maata sängyssä. Ei muuta. Eli tässäpä olen taas viettänyt sohvan ja sängyn pohjalla yli viikon tuskissani. Ei mitään uutta mun elämässä kun käytönnössä elän yhdessä nurkassa sohvaa ja mun arki on makoilua. Ilari hoitaa kaikki kotityöt ja käy kaupassa. Saara makaa sohvalla ja selaa kännykkää, pelaa tai katsoo telkkua ja miettii kuolemista.

En voi kiittää Ilaria tarpeeksi siitä hoivan ja tuen määrästä mitä siltä saan joka ikinen päivä. Ilari on ollut mukana kaikessa tässä ja joutunut olemaan sijaiskärsiänä jo vuosia. Silti se ei ole lähtenyt pois mun elämästä niin kuin monet muut ja silti se sanoo mulle joka päivä, että se rakastaa mua. Mä saan kiittää Ilaria kaikesta. Mä en olis enää täällä ilman Ilaria. Ilari on myös menettänyt tässä sotkussa ihan yhtä paljon kuin minä ja meidän molempien elämät on sidottu tähän kaikkeen. Jos mulla ei mitään muuta olekkaan niin mulla on sut. Mä olen myös äärimmäisen kiitollinen niistä aidoista ystävistä jotka on mun elämässä ja tietää tän kaiken. Mä tiedän, että niilläkään ei ole helppoa. Ei ole helppoa katsoa tällästä sivusta ja olla avuttomana. Usein sanat ei riitä, mutta mä tiedän, että te välitätte ja mun pitäisi kiittää useammin. Teillekkin mä olen velkaa kaiken. Mun ystävien ansioista mä pääsen joskus ulos tästä asunnosta ja teen jotain. Teidän takia mä edes yritän pitää joskus vielä hauskaa ja nauraa ja hölmöillä. Jokainen hetki jonka saan viettää mun ystävien kanssa on mulle arvokas. Joka kerta kun joku kysyy multa miten voin ja pärjään mä saan syyn hymyillä ja olla kiitollinen siitä, että oon olemassa vielä. Kiitos. PS: mä kirjoitin tän tänä aamuna kun heräsin taas kipuihin joten otin kipulääkkeitä heti. Osa on kirjoitettu siis lääkepöllyissä ja en jaksa edes oikolukea mokomaa. Tämäkin on nyt mitä on ja se siitä.

Surutyö

Nyt ne unet alkaa... toinen yö peräkkäin kun näin sinusta unta. Viime yönä mietin, että miten voit olla täällä kun olet jo mennyt ja silti turkkisi tuntui yhtä pehmeältä kuin aina ennenkin. Miksi tälläistä edes tapahtuu.

En tiedä olenko valmis kirjoittamaan tästä, mutta samalla tuntuu silti, että jotain on tulossa ulos. Siitä on noin 13 vuotta kun viimeksi olen tuntenut tälläistä surua ja en muistanut kuinka se oikeasti syö sisältä päin ja sille ei voi tehdä yhtään mitään. Menetimme 8.7 rakkaan kissamme Unton aivan yhtäkkiä. Kaikki tapahtui vuorokauden sisällä. Ensin Unto alkoi täristä jolloin soitin heti eläinlääkäriin ja lähdimme puhelun jälkeen vastaanotolle. Siellä Unto oksensi kolme kertaa ja sille annettiin pahoinvointilääkettä. Lähdettiin takaisin kotia missä ensin asiat näyttivät rauhoittuneen. Parin tunnin kuluttua Unto kuitenkin oksensi uudestaan ja kuolasi paljon ja oli muutenkin todella löysä. Soitin uudestaan lääkäriin. Eläinlääkäri otti verikokeet ja röntgenin, mutta kummastakaan ei löytynyt mitään mikä olisi selventänyt asiaa. Untolle oli noussut kuitenkin korkea kuume sen parin tunnin aikana jotka olimme kotona. Lähdimme ajamaan Varkaudesta Kuopioon missä oli tarjolla yöhoitoa. Matka kestää vain 40 min mutta tuntui ikuisuudelta. Koko matkan ajan silitin Untoa ja juttelin sille lohduttavasti, vaikka oma hätäni oli niin suuri, että olisin vaan halunnut huutaa ja itkeä. Unto pääsi Kuopiossa heti nesteytykseen ja sai vähän hapetustakin. Juteltiin pitkään lääkärin kanssa tilanteesta ja lopulta jätimme Unton yöhoitoon missä se saisi kipulääkkeitä, nestettä ja antibiootteja. Meille luvattiin soittaa jos tila huononee ja kerroimme jäävämme yöksi Kuopioon kavereiden luo. Soittoa ei tullut ja nukahdettiin joskus kolmelta yöllä... aamulla soitettiin ja kerrottiin että juurikin niihin aikoihin Unto oli menehtynyt. Emme edes saaneet sanoa hyvästejä, koska yövuorossa ollut henkilö oli päättänyt, että ei soita, koska jotkut asiakkaat ovat suuttuneet myöhään tulleesta soitosta... sain vain sanottua, että meille luvattiin ja hoettua ei kunnes puhelin vaan kirposi kädestä ja sen otti Ilari. Olin vielä sanonut klinikalta lähtiessämme, että jos tämä oli viimeinen kerta kun näen Unton. Onneksi älysin sanoa sille kunnolla hyvästit ja kehua sitä hyväksi pojaksi. Unto kuoli silti yksin ja en anna ikinä anteeksi sille ihmiselle joka teki tämän päätöksen meidän puolesta, vaikka oli luvattu soittaa. 

Ajoimme hakemaan Unton ruumista jonka tiskillä ollut sairaanhoitoja kävi hakemassa takahuoneesta. En kestänyt ottaa Untoa vastaan siinä muiden asiakkaiden silmien edessä joten seurasin hoitajaa, vaikka minua ei pyydetty. Kun sain kopan jossa Unto makasi yritin vielä selittää soitosta jota ei tullut. En kuitenkaan pystynyt sanomaan lausettakaan loppuun kun jo jouduin istumaan allas ja rupesin itkemään. Paikalle tuli myös se mies joka oli ollut yövuorossa ja vastuussa soittamisesta ja se puhui ja selitteli siinä jotain ihan hevonpaskaa mitä en edes kuullut kun vain tuijotin Unton pientä korvaa joka pilkisti pyyhkeen alta joka oli Unton päällä kopassa. Kaikki lääkärikulut tulivat maksamaan yhteensä 500 euroa, joita emme voineet tietenkään mitenkään maksaa. Ennen kuin pääsimme lähtemään parkkipaikalta meinasin oksentaa autoon. Itkin koko matkan kotia. Kotona vastassa oli täti ja äiti jotka myös itkivät. Kaikkien suru oli murskaava. Kopan avaaminen tuntui kuolemantuomiolta. Syleilin Unton jähmeää ja kylmää ruumista pienen ikuisuuden, eikä minulla ole mitään aavistustakaan paljon aikaa kului. Unto haudattiin kotipihaan ja kaikki heittivät multaa hautaan. En saanut selvää siitä mitä äiti sanoin, koska sanoja ei erottanut itkun seasta. Loppu päivä meni sumussa. Muistan vain kuinka lohdutimme toisiamme Ilarin kanssa ja että en saanut syötyä muuta kuin pari kirsikkaa ja juotua kiveinnäisvettä. Yöllä kävin sanomassa untolle hyvää yötä haudalla minne täti vei kynttilän. Tätini itki Unton haudalla ja sanoi minulle, että "Unto oli minun kaveri". Unto oli meidän kaikkien kaveri ja perheenjäsen. 

Se surun määrä mikä seuraa rakkaan lemmikin menettämisestä on aivan hirveää. Sellaiset ajatukset kuin: "jos olisinkin voinut tehdä jotain jos olisin ollut nopeampi ja jos olisin vienyt lemmikin lääkäriin aikaisemmin, vaikka mikään ei ollut hätänä" ja "olikohan se tuskissaan kun kuoli ja se ei varmaan ymmärtänyt mitä tapahtuu ja sitä pelotti". Eläimelle ei voi selittää kuolemaa, eikä sitä voi valmistaa sitä varten, tai lohduttaa kuolinvuoteella. Se tyhjyys joka jää arkeen lemmikin lähdettyä on kuin ammottava musta-aukko joka imaisee sisäänsä. Unto ei enää koskaan tule aamulla sänkyyn sanomaan meille hyvää huomenta (minkä se tekei joka aamu), tai ole vastassa ovella kun tulemme kotia. Se ei enää koskaan ole lohduttamassa minua silloin kun on vaikeaa, tai ilahduta kurisemalla takaisin. En saa enää koskaan jutella sille, silittää sitä ja pussata sen otsaa. Kaikki ne ja muut asiat on meiltä viety pois tuosta noin vaan.

Tämän kaiken keskellä jouduin vielä lähtemään Varkaudesta takaisin Ouluun heti seuraavana päivänä, koska minulla oli 10.7 psykiatrille aika, joka oli myös ensimmäinen tapaaminen. Unto ei tullut enää meidän mukaan, vaan jäi pihamaalle multakummun alle lepäämään. Unto ei koskaan tykännyt matkustaa ja se itki aina paljon autossa kunnes sitten tyytyi osaansa. Istuimme koko 4 tuntia kestävän paluumatkan hijlaisuudessa. Kukaan ei naukunut takapenkillä, emmekä halunneet kuunnella mitään musiikkia. Juttelimme vain. Kotona odotti kaikki Unton tavarat jotka piti siivota pois ja heittää menemään. Kaikki lelut, ruokakupit, hiekkalaatikko, sänky ja raapimapuu. En pystynyt säilyttämään mitään. Tarjosin raapimapuuta kaverille jolla on kolme kissaa. Kysyi heti, että emmekö enää ota koskaan uuttaa kissaa. Tiesin jo silloin kun Unto oli ollut meillä ensimmäisen vuotensa, että en enää koskaan halua toista kissaa. Ei siksi, että Unto olisi ollut työläs, tai siksi, että olisin tajunnut muka etten tykkääkkään kissoista. Unto oli täydellinen. Se katsoi silmiin kun sille puhui, se uskoi aina kun sitä komensi ja totteli, se tiesi oman nimensä ja tuli kun kutsui ja se halusi aina olla meidän kanssa ja tehdä kaiken yhdessä. Unto seurasi minua aina huoneesta toiseen ja katsoi minua kun minä tein askareita. Suihkuunkin se joskus änkesi kun halusi vaan istua pöntöllä ja katsoa kun minä peseydyn. Voi minun rakasta ja hupsua Untoa. Yhtään enempää en olisi voinut saada, tai haluta kissalta. Unto oli yksi minun/meidän parhaista ystävistä ja minun oma lapseni. Ei tule toista Untoa, eikä toista kissaa. Se ei olisi reilua sille toiselle kissalle, jota minä kuitenkin vain päätyisin vertaamaan Untoon joka oli täydellinen. Se toinen kissa voi saada jostain hyvän kodin missä sitä rakastetaan omana itsenään ja siltä ei oleteta mitään. En ymmärrä ihmisiä jotka ottavat uuden lemmikin heti vanhan kuoltua itseään lohduttaakseen. Unto oli perheenjäsen joka kuoli. Ei sellaista vaan haeta kaupasta, tai kasvattajalta aikasemman tilalle kun se kuolee. Hei tässä on mun uus isä kun vanha kuoli... Siltä se vaan minusta henkilökohtaisesti tuntuu. Muita lemmikkejä voi tulla sitten kun tulee ja jos tulee, mutta ei kissaa.

Aamut tuntuvat kaikista vaikeimmilta. Aina joutuu herämään uuteen päivään ilman Untoa ja aina tulee samat arjenkuviot vastaan missä se ei enää ole läsnä ja mukana. Kukaan ei istu sohvalla vieressä tai änkeä syliin. Syöminen on vaikeaa, mutta olen saanut nukuttua. Itseasiassa minua väsyttää vaan koko ajan ja saatan torkahdella pitkin päivää ja silti nukahtaa ihan hyvin illalla. Kaiken tekeminen tuntuu turhalta ja pahalta. En taas tiedä mitä olisin tehnyt ilman Ilaria joka vaan urheasti jatkaa eteenpäin ja lohduttaa päivästä toiseen ja sanoo rakastavansa ja käy kaupassa. Ilarilla on ihan yhtä vaikeaa ja sillä on ihan yhtä iso ikävä Untoa kuin minulla ja silti se on vain niin urhea ja hyvä. Perhe ja ystävät ovat olleet ihania ja iso tuki. Kaverit kyselee tasaisin väliajoin miten jaksan ja tarjoaa kuuntelevaa korvaa ja lohdusta. En voisi olla kiitollisempi. En ole kyennyt näkemään ketään muuta kuin Jenniä joka itse tarjoutui ensin soittamaan, mutta tulikin sitten kylään. Ihmisiä on vaikea kohdata, mutta seura teki hyvää. En voi tehdä muuta kuin ottaa päivän kerrallaan ja yrittää vaan tehdä edes jotain. Sain eilen vähän siivottua ja ruokaakin olen tehnyt pari kertaa. Tiedän, että en voi jäädä vain istumaan ja tuijottomaan tyhjyyteen... En haluaisi kuulostaa tältä, mutta tiedän, että kannan tätä surua monta vuotta, tai mahdollisesti koko elämäni, kuten kannan isänikin menetystä. Minun täytyy vain taas kaivaa sisältäni joku voimavara jotta saan kannettua tätä taakkaa. Niin se on aina ollut. Kukaan ei voi viedä toisen surua pois ja surutyö voi kestää hyvin pitkään. Se vie sen aikaa kun vie. Loppuun tahdon vielä sanoa, että vaikka kaverit lohduttavat parhaansa mukaan (ja olen kaikesta lohdutuksesta äärimmäisen kiitollinen) itsestä tuntuu pahalta kun joku sanoo, että "aika parantaa kaikki haavat" ja että kaikki tuska on ohimenevää. Oma kokemukseni on, että jotkut asiat eivät koskaan lopeta sattumasta ja minulle se on jopa ihan ok. Minun on ihan hyvä vaan kantaa surua ja antaa sille aikaa ja hyväksyä, että kaikesta ei tarvitse päästä yli kunhan löydän jonkun tien. Näiden asioiden kanssa voi oppia elämään ja ne voi hyväksyä edes jotenkin, mutta isot surut kestävät vuosia eivätkä ne katoa. Ne vaan kasvavat eri muottiin ja niiden kantajat muuttuvat. Minun ei tarvitse luopua surusta, tai antaa olla, tai ryhdistäytyä ja se on minun surutyöni ja tehtäväni löytää tästä tie ulos ja eteenpäin. Kiitän kaikkia jotka kuitenkin haluavat kulkea sitä tietä minun/meidän rinnallamme.

Kirjoitin tämän jo viikkoja sitten jolloin ajattelin, että lisään tähän kuvia Untosta sitten kun pystyn niitä edes katsomaan... no en pysty edelleenkään edes vilkaisemaan, joten annan tämän nyt mennä ilman kuvia ja edes oikolukua, kun en myöskään pysty sitä tekemään. Annan vaan kaiken mennä ja toivon pääseväni eteenpäin.