Mä oon pyrkinyt tän blogin kanssa siihen, että laitan tänne enimmäkseen mun itseni taiteilemia juttuja ja asioita jotka tekee mut iloiseksi ja mistä mä tykkään. Haluun kuitenkin tietty ilmaista itseäni vapaasti, mutta oon valinnut nyt keskittyä asioihin jotka mua oikeesti kiinnostaa ja inspiroi elämässä. Se tuntuisi tekevän mulle hyvää. Mulla on myös ollut jo sellanen Livejournal päiväkirja jonka sisältö keskittyi lähinnä valittamiseen ja mä en halua sitä enää. Tällä kertaa haluun kuitenkin kertoa vähän "raskaammasta" asiasta joka on ollut mulla mielenpäällä lähiaikoina, tai pitemminkin pitemmän aikaa jo nyt. Pohjustan ensin mikä on saanut mut ajattelemaan näitä asioita niin tiedätte missä mennään...
Valmistuin viime vuonna juolukuussa vaatetusompelijaksi ja sen jälkeen oon ollut työtön. Eli oon ollut nyt jo lähes vuoden tekemättä "mitään". Ensin sanoin itselleni, että vietän parin kk loman siinä ja sitten palaan työasioihin. Eli haen amkiin (jonne en siis päässyt taaskaan vaikka hain jo neljättä kertaa) ja sitten rupean aktiivisesti etsimään töitä ja työstämään mun portfoliota esim. Se ei kuitenkaan yllättäen mennyt ihan niin... eihän mikään koskaan mene. Jossain vaiheessa mä rupesin sairastelemaan enemmän ja enemmän taas ja mun päivät vaihtu siihen jatkuvaan kipuiluun mitä mulla usein on ja mikä häiritsee mun jokapäiväistä normaalia elämistä. Tälläsistä huonoista jaksoista mulla aina seuraa iso ahdistus kaiken päälle ja mä lamaannun täysin. Se on kierre josta on vaikea nousta ylös. Ei nyt kuitenkaan käsitellä mun kroonisia sairauksia/tiloja tämän enempää kun se ei nyt ole se mun pointti tässä. Halusin vaan selittää miten asiat kulkeutui nykyhetkeen. No ja tästä kaikesta seurauksena ja sen takia, että aikaa oli jo mennyt niin runsaasti rupesin miettimään, että onko mulla oikeasti kiire. Onko kiire siirtyä nyt heti työelämään? Onko kiire siirtyä eteenpäin? Tilanne on kuitenkin se, että mun kihlattu Ilari valmistuu kohta itsekkin yliopistosta ja sitten meidän pitää muuttaa tästä opiskelija-asunnosta pois. Pitää myös harkita mistä niitä töitä saa. Pitääkö laajentaa hakua muille paikkakunnille? Mitä nyt tapahtuu?
Päätin lopulta antaa itselleni enemmän tilaa ja aikaa miettiä asioita ja tätä tilannetta. Eli en hakenut töihin aktiivisesti ja en ottanut niskoilleni meidän taloushuolia ja en tehnyt MITÄÄN. Tästä taas ajan kanssa muodostui uusi ongelma, eli se kun sukulaiset ja kaveritkin rupeaa kyselemään elämästä, töistä ja rahasta. Jokaikinen keskustelu nykyään mun vanhempien kanssa liittyy lopulta jotenkin siihen, että pitäisi saada töitä. Jokainen puhelu sisältää tämän viestin jossain muodossa. Vaikka mä tiedän, että nämä jutut tulee siitä, että mun vanhemmat rakastaa mua ja kantaa musta huolta, niin välillä mä en jaksa. En haluaisi käydä näitä keskusteluja enää. On ikävää olla muiden silmissä se saamaton, rahaton ja mitään tekemätön nuori. Mä en ole sokea. Mä huomaan joutuneeni jollain tasolla arvostelun ja analysoinnin kohteeksi.
Tästä mä pääsen vihdoin siihen mistä haluun oikeesti puhua (joo tulee pitkä merkintä tästä).
Millon pitää päästää irti? Millon joku on luovuttamista ja millon se on irtipäästämistä? Mulle on aina ollut vaikeeta luovuttaa. Musta se ei ole vaihtoehto. Mä olen luonnostaan taistelija ja stressaaja. Oon keskiverto, mutta vaadin itseltäni samalla ihan liikaa. Tätä mä olen nyt miettinyt oikeen tarkkaan. Miten mä voin nähdä näiden välisen eron? Mitä voin tehdä näille asioille? Miten pääsen irti ahdistuksesta minkä mun elämäntilanne on luonut? Olen miettinyt, että millon on ok jättää ne ihmiset taakse jotka on
jatkuvia energiasyöppöjä sun elämässä? Millon pitää älytä päästää myös
irti sellasista isoista ja tärkeistä asioista kuin perhe, ystävät ja
työ?
Mun ei tarvitse mahtua kenenkään laatikkoon jos se aiheuttaa mulle huonoaoloa koko ajan. Ei edes siihen isoon joka pyörittää meidän yhteiskuntaa. Mä voin tajuta omanarvoni ja sen, että se ei riipu mun saavutuksista, tai siitä että onko mulla valmis suunnitelma ja turvattu tulevaisuus.
Aika jonka käytän itseeni ei mene hukkaan. Mä en ole tehnyt "ei mitään", mä olen keskittynyt mun terveyteen ja
hyvinvointiin. Mä olen ottanut aikaa siihen, että mä mietin mitä mä
oikeesti haluan mun elämältä, vai haluunko mitään? Aika jonka käytän siihen, että pohdin mun onnellisuutta ei ole turhaa.
Mun elämä ei tule myöskään aina olemaan tätä, vaikka kaikki mun ympärillä
hermoilisi mun tulevaisuudesta ja rahasta ja kaikesta. Tämä on vaihe.
Siirtymävaihe jonka mä tarvitsen ja jos joku ei sitä näe niin mä saan
päästää irti siitä ihmisestä.
Vaikka kyse olisi mulle rakkaista ihmisistä (perhettä tai ei) mä voin silti valita oman tieni ja pitää pääni jossain. Mun ei tarvitse pitää siteitä edes mun sukulaisiin jos ne satuttaa mua jatkuvasti.
Mun ei tarvitse muistuttaa, selitää, tai tarkentaa mitään mun kivuista, tai jokapäiväisestä kamppailusta. Mun ei tarvitse vakuuttaa ketään siitä miten vaikeeta joskus on. On ok olla työkyvytön, vaikka asiasta ei ole lääkärin kirjottamaan lappusta. Kivun määrä ei ole myöskään suoraan verrannollinen työmäärään jonka voin suorittaa. Mun sairaus on myös psyykkinen osittain ja sekin on aivan hyvä.
Mä en ole luovuttanut, mä päästän irti niistä turhista vaatimuksista jotka ei vie mua mihinkään NYT. Kukaan ei olle myöskään täydellinen. Luovuttaminenkin on suotavaa ja inhimillistä. On lupa olla heikko.
Asioille ei ole mitään tiettyä toipumis- tai käsittelyaikaa. Joistakin asioista ei tarvitse myöskään koskaan välttämättä päästä yli. Saa olla surullinen, vihainen, pettynyt, katkera jne jostain jopa jatkuvasti. Kaiken ei tarvitse olla hyvin. Epäpositiiviset tunteet on myös tärkeitä ja niiden näyttäminen ei ole heikkous joka pitäisi karsia pois.
Mun ei ole pakko oikeasti tehdä mitään. Yhteiskunta ei kaadu siitä etten panosta muka tarpeeksi. Mun olemassaolo on täysin mitätöntä isolla skaalalla ja se on lohduttavaa. Mun ei ole pakko ottaa vastuuta juuri nyt mistään. Maailma ei tuhoudu, eikä edes mun henkkoht elämä.
Mä voin ystävällisesti sanoa, että en halua käydä tätä keskustelua juuri nyt. Mun ei tarvitse selittää tai välitää siitä mitä mahdollisesti seuraa kun en vastaa. Mulla on oikeus pitää asioita vain itselläni jos jostain puhuminen satuttaa ja ahdistaa. En ole myöskään selitysvelvollinen.
Että sellanen merkintä multa tällä kertaa heh... joskus pitää vaan vähän puhua suoraan ja vakavasti. Lopuksi sanon viellä, että mä tiedän, että itsensä asettaminen kaiken muun edelle ei ole helppoa. Mä rakastan mun kaikkia läheisiä ihmisiä todella paljon. Joskus pitää suojella itseään ja sanoa vaan tylysti ei jopa isoihin ja tärkeisiin asioihin. Sellaisiin asioihin jotka on muille itsestäänselvyys. Mä en ole ehkä saavuttanut elämässä vielä niitä virstapylväitä mitä monet pitää tärkeänä ja pakollisena. Oon jo kuitenkin saanut mulle henkilökohtaisesti tärkeimmän asian koko maailmassa. Mulla on yksi ihminen joka ei koskaan hylkää mua ja tukee mua kaikessa. Mun ei tarvitse pelätä ja mun ei todellakaan tarvitse olla samaa mieltä kaikesta tai edes välitää. Mä olen ehkä löytänyt nämä vastaukset sisimmästäni, mutta on mulla ollut siihen myös apua.
Ihmiset muistakaa huolehtia itsestänne. Älkää vajotko mihinkään kuoppaan, vaikka asiat kaatuu päälle. Jos ette löydä vastauksia tai voimaa itsestänne, niin hakekaa sitä muista. Se ei ole väärin. Toivotavasti tästä on apua edes jollekulle, eikä pelkästään mulle itselleni.
