Kaikille joiden tarvii kuulla tää: Sun traumoilla ei ole parasta ennen päivämäärää. Me kannetaan meitä satuttaneita asioita läpi elämän, eikä kukaan voi päättää sun puolesta millon on aika "lopettaa sureminen". Kukaan ei päätä sun puolesta millon pitää ns päästä jostain yli, tai "antaa olla".
Et ole epäonnistunut jos et esim koskaan toivu täysin jostain. Sun oma panostus ja halu kasvaa ihmisenä ja toipua on tärkeintä. Sä otat niin paljon aikaa kun tarviit ja yrität parhaas sillon kun pystyt.
Vaikka se ois sun perheenjäsen joka sanoo tälläsiä asioita, niin se ei tee siitä totta, eikä se ole ok. Kukaan ei voi käskee, tai vaatii tällästä. Surutyöllä ei oo aikarajaa ja se ei koske pelkästään esim läheisen kuolemaa. On monenlaista surutyötä.
Ei ole myöskään ok esim sanoo, että ylireagoit/oot ylitunteellinen asioihin jotka tekee sut oikeesti syvästi surullliseksi jne. Sun tunteet on valideja ja sulla on oikeus tuntee niitä ja käsitellä niitä.
Meidän kokemukset ja tuskat muuttuu meidän mukana kun aikaa kuluu. Ne ei tunnu täysin samalta kuin menetyksen hetkellä, mutta silti voi edelleenkin sattua ja se on ok sanoo ääneen monen vuodenkin jälkeen. On myös täysin ok, ettei tunne enää surua.
On eri asia tukea ja kannustaa lähimmäistä... kuin päättää lähimmäisen puolesta millon jotkut tunteet loppuu, tai mitä saa tuntea. Apua ja neuvoja voi antaa ilman arvostelua. Omia kokemuksia voi jakaa ilman suoraa vertailua.
Kaikilla tunteilla on oma paikkansa, ei pelkästään positiivisillä.
En ole mikään expertti, tai hoitoalan ammattilainen, mutta uskon näin ja halusin muistuttaa itseäni siitä. Jospa tämä vaikka lohduttaisi myös jotakuta toista jolla on ahdinko tälläsistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti