Tapasin vähän aikaa sitten yläaste aikaista kaveria. Nähtiin tosiaan viimeksi sillon kun lähdettiin yläasteelta eli ikuisuus sitten. Vietettiin pari tuntia jutellen samalla kun kaveri teki hommia. Sain kuulla ennenkin tokaistun lauseen, että olen samanlainen kuin muinoin. Tämä pistää mut miettimään...
En tykkää yhtään siitä millanen omasta mielestäni olin teininä ja ajatus siitä, että olen edelleen samanlainen jopa etoo. Olin röyhkeä, ajattelematon ja turhan villi. Kaikki nämä lienee ominaisuuksia monelle sen ikäiselle haha... mutta ei välttämättä tietoiselle aikuiselle? Olin silloin liian äänekäs, liian kärkäs ja liian itsekäs. Ensimmäisenä tulin minä ja mun havainnot siitä suppeesta mailmasta missä elin. Toivon todellakin, että olisin nykyään rauhoittunut huomattavasti... huomasin kuitenkin puhuvani taas enemmän kuin kuuntelevani. Kun kerroin, olisi pitänyt kuunnella ja kun vitsailin olisi pitänyt ehkä rauhoittua.
Tykkään edelleenkin pitää hauskaa ja hölmöillä, mutta usein jälkikäteen tunnen itseni tyhmäksi. Haluaisin onnistua puhumaan rauhallisesti ja harkitummin. Antamaan itsestäni mukavamman kuvan. En tiedä miksi. Äänekkäät ihmiset tuntuu tilaavieviltä ja ajattelemattomilta, enkä halua olla kumpaakaan. On kivaa saada toiset nauramaan, mutta senkin voinee tehdä vähän hiljempaa?
En vaan halua olla se Saara joka yläasteella vietti suurimman osan ajastaan vouhottamiseen, vaikka hauskaa olikin. En tiiä mitä haluan nyt olla, mutta en samanlainen kuin silloin. Eikä kaverin tokaisu ollut loukkaus. On hyvä tietää, etten ole hukannut minääni ja, että olen säilyttänyt ne hyvät puolet jo niiltä ajoilta: rohkeus, omanarvontunto, luovuus ja sitkeys. Monen muun voisin vaan kääntää vähän hiljemmalle. Vai mietinkö liikaa? Tältä kuitenkin tuntuu. Ehkä meitä kaikkia ällöttää se teiniversio itsestä jollain tapaa *tirsk*.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti