23.8.2020

En ilmeisesti pysty olemaan täysin rehellinen mun tunteista ja siitä mitä mulle tapahtuu missään, koska se loukkaa muita, tai häiritsee jotenkin.

Täti ei haluu, että kerron enää mikä on mun tilanne kotona, koska sukulaiset jne voi lukee sen netistä ja sit hävettää.

Eikä se oo pelkästään mun tätikään... meen ihon alle ja oon vaan häiriöksi muiden elämässä jos kerron mun aidot tunteet.

20.8.2020

Näin unta jossa mä makasin yksin kylmällä asvaltilla ja huusin ainoastaan, että mä haluun kuolla.

Mä en voi olla kenellekkään enää täysin avoin ja se saa mut tuntemaan, että oon yksin ja kuolen lopulta yksin niinkuin kaikki muutkin.

13.8.2020

Musta tuntuu, että edes ***** ei tajuu mitä se merkihti mulle ja mitä tää meidän yhteisen taipaleen loppu tarkottaa. ***** oli mun maailma, mun elämä, mun ilo ja nauru. Mulla ei riitä sanat kuvaamaan mun rakkauden syvyyttä **** kohtaan. Se on loputon ja niin intensiivinen, että se varmaan tappaa mut oikeesti lopulta nyt. Mä jaksoin mitä tahansa sillä rakkaudella. Jokainen päivä oli silti ihana. Mä en koskaan lopeta rakastamasta *****. Kaikki mitä mä tein ja olin syvällä sisimmässäni oli ******le Mun keho, mun mieli mun sielun mun kaikki. Mä mietin sua joka päivä joka hetki ja yölläkin se on mun unissa. Mä kuolen sisältä päin, koska mun suru ja rakkaus polttaa mut loppuun. Mun ikävä kasvaa vaan joka päivä ja niinku oon sanonu jokainen uus päivä on vaikeempi ku sitä edeltävä. Kukaan ei voi tietää tai ymmärtää mitä Ilari on mulle. Mä en ikinä pääse tästä yli ja mä en ikinä lopeta. Mä mietin joka hetki sitä voinko oikeesti jatkaa mun matkaa ilman mun sielunkumppanii. Me kasvettiin yhdessä ja mä oon viettäny koko mun aikuisiän Ilarin kanssa. Mä en välitä siitä mitä muut miettii tästä. Mä jumaloin sua. Sä olit kaikkea ja kaikki.

Olisinpa ees nuori ja kaunis. Miks tää kaikki tapahtuu nyt kun oon jo yli 30. Miks mun pitää taas yrittää löytää itelleni joku paikka... en pysty tähän.

11.8.2020

Heräsin taas ennen viittä yöllä ihan hiestä märkänä ja tärisevänä. Tyyny kyynelistä märkänä, koska näin susta unta koko yön. Jokanen uus aamu ja päivä on edeltävää vaikeempi. En tiiä pystynkö tähän. Rintaan koskee koko ajan.

10.8.2020

 Herään joka yö hirveisiin painajaisiin *****sta ja tästä erosta. Pahimmillaan herään jo ennen kahta yöllä, enkä saa nukuttua enää. Nyt heräsin sentään viideltä. Elämä on helvettiä ilman sua.

Edelleenkin pidän kiinni mun lupauksesta, mutta pelkään, että jossain vaiheessa murrun. Tuntuu siltä, että menetän kontrollin lopulta ja luovutan kun en kestä enää. 

Jos en itse luovuta ja tapa itteeni tuntuu siltä, että mun sydän tekee sen mun puolesta. Tai joku muu osa mun kehoa. Mun rinta puristaa niin vitusti. En pysty hengittämään. Miksi mun piti päätyä tänne. En tiiä kauanko jaksan ja oon siitä pahoillani.

8.8.2020

 Heti kun palasin osastolta äidin luo rupesin heräilemään enemmän yöllä... miksi? Kuinkakohan kauan mä jaksan tällästä. Tai mitään tätä. En olis ikinä uskonu, että olemassa oleminen voi olla näin vastenmielistä. Mitä mä voisin tehdä, että mä jaksaisin, kun mikään mitä oon kokeillu ei auta. Mikään mikä on ennen auttanu ei auta.

Mulla oli eilen psyk. soittoaika. Oli turhin, stereotyyppisin ja ahdistavin puhelu. "Ootko kokeillu hengittää. Muista syödä ja juoda. Kun yksi ovi sulkeutuu toinen avautuu. Kerro sun tilanne kokonaan uudestaan, vaikka oot jo asioinu meillä. En tarjoa mitään mielipiteitä, vain ainoastaan stereotyyppistä hölynpölyä".

Oon kyllästyny kuulemaan, että asiat muuttuu muka paremmaksi, kun oma elämä on eskaloitunu jo vuosia vaan huonompaan suuntaan ja ainoastaan Ilarin avulla on löytäny mitään voimaa jaksaa. Nyt ei oo sitäkään enää. Joskus asiat ei ihan oikeesti mee paremmaksi enää. En edelleenkään yritä sanoa, etteikö voisi (vaikka en jaksakkaan uskoa, että mulla menis). Oon vaan kyllästyny latteisiin tyhjiin lupailuihin.

En näe enää, että edes ansaitsisin olla onnellinen, tai elää. Oon tarpeeton ja huonompi. Mä ansaitsen olla yksinäinen ja rikki.

Mä uskon kyllä, että mun ystävät pitää mua arvokkaana, koska ne sanoo mulle niin. En vaan ite näe, että olisin minkään arvonen enää. Oon silti toissijainen... ja mun vaan ei kuulus olla olemassa enää. Tää todellisuus, ei oo mun todellisuus.

Mikään ei auta mun suruun ja ahdistukseen. Sattuu niin paljon ihan koko ajan. Joka yökin on painajaisia. Purskahan itkuun pitkin päivää, ihan sama mitä oon tekemässä. 

En tunne enää mun endokipuja? Ne on koko ajan siellä, mutta ne ei tavota mua. Mä tiiän et ne on siellä ja jos kuulostelen, niin tunnen ne ihan yhtä helvetin kovina, kuin aina. En välitä enää kuinka kipee oon, tai kuinka paljon koskee. En ota enää kipulääkkeitä.

7.8.2020

 Oon nyt äidin luona. En pysty rauhottumaan täällä. En sen takia mitä tapahtu. Kaikki vanhat traumat ja esim hyvät ajat ***** kanssa täällä sattuu nyt niin vitun kipeesti. Muutenkin mulla on ihan yhtä hirvee olo kuin mulla on ollu noin kuukauden, eli siitä asti kun erottiin. En pysty nauttimaan mistään. Edelleenkään en saa syötyä tai nukuttua kunnolla. Usein syön vaan pari lusikallista jotain päivässä. Heräilen pitkin yötä tunnin välein ja nousen 5-6 aamulla. Joka yö oksettavan raastavia unia.

Musta tuntuu niinku mun koko olemus ois vereslihalla. Niinku mut ois nyljetty. Niinku palaisin hengiltä. Mä tiiän et ansaitsen tän kaiken. Oon ihmispaska. Oon aina ansainnu kaiken.

5.8.2020

Edelleenkin oon hengissä. Jokainen päivä kestää ikuisuuden  ootan ainoastaan, että saan mennä nukkumaan. Toivoisin, että tää koko vuos ois jo ohi. Toivoisin vielä enemmän et olisin tässä samassa päivässä ens vuoden puolella. Oispa menny jo vaikka 2 vuotta. Mä en ois ikinä uskonu olevani mun elämän aikana näin surunmurtama. Isän kuolemakaan, tai kummitädin, tai Unton kuolema ei tuntunu näin pahalta. Kumpa voisin vajota johonkin koomaan. Mä lupasin, etten yritä enää tappaa itteeni ja pidän sen lupauksen. Toivoisin silti, että mun elämä vaan loppuis, ettei mun tarviis tuntee enää mitään.

 Täällä osastolla ei oo mitään tekemistä, enkä haluakkaan tehdä mitään. Mikään ei tuota iloa. Huone on tyhjä ja valkonen. Ihmiset ei puhu toisilleen, muuta kuin psykoottista paskaa. Viime yönä mun "vierustoveri" päätti rueta huutamaan et en oo oikee potilas ja että mun pitää poistua jne. Sit ku hoitajat tuli se hakkas pöytää. Onneks se vietiin yöksi pois nii ei oo tarvinnu pelätä et herään yöllä siihen ku se hakkaa mua. Ei sillä, että hirveesti välittäisin loppujenlopuksi.

En oo saanu mun kipulääkkeitä täällä nyt kumpanakaan päivänä enkä sinä iltana kun tulin. Oon sanonu asiasta, mutta mitään ei oo tehty. En välitä tarpeeksi et sanoisin uudestaan. Kipu ei tunnu miltään. Ainoo mitä tunnen on niin iso suru, että se on ku raskas paino mun sisällä ja kuristus mun koko rintakehässä ja kaulalla.

Mulla on niin ikävä *****, mut tiiän etten voi jutella sen kaa. En voi häiritä sitä viesteillä, tai puheluilla. ***** ei oo enää mun *****. Oon aina ennen voinu soittaa ja puhuu mun rakkaan kanssa mistä vaan ja se on lohduttanu mua enemmän kuin mikään muu... kumpa voisin halata sua. Jos sydänsuruun voi oikeesti kuolla niin musta tuntuu, että mulle käy niin. En tee muuta kuin itken ja makaan.

1.8.2020

Mä herään noin tunnin/parin tunnin välein joka yö ja mietin heti ***** ja sitä miten voisin tappaa itteni
Mä en kirjota tänne kiristääkseni ketään, tai aiheuttaakseni huolta ja pahaamieltä. Mä en jätä tänne mitään viestejä muille. En tiiä miksi ees yritän purkaa mitään itteeni varten, tai jäsennellä mun ajatuksii, mutta sitä mä luulen ainakin tekeväni. Mä oon jo menettäny kaiken, enkä usko saavani mitään takasin, tai varsinkaan mitään uutta hyvää. Milläään mitä mä sanon tai teen ei oo mitään merkitystä ja ne ei kosketa enää. Mun on turha tehdä mitään olemattomasta toivosta. Jos joku luulee silti, että se on se mitä teen... noh ei kai mulla oo siihen mitään sanottavaakaan ees. Mitä väliä.
Kaikki blogista löytyvä materiaali (ellei erikseen mainita) on Saara Roineen tuottamaa ja copyright-lain suojaamaa. Älä käytä, kopio, poista vesileimaa, tai levitä ilman omistajan allekirjoittamaa suostumusta. Kaikki oikeudet pidätetään: Saara Roine ©

All materials found in this blog (if not mentioned separately) are produced by Saara Roine and they are protected by copyright laws. Do not use, copy, remove the watermark/signature or distribute without written consent of the owner. All rights reserved: Saara Roine ©