Näin unta jossa mä makasin yksin kylmällä asvaltilla ja huusin ainoastaan, että mä haluun kuolla.

Mä en voi olla kenellekkään enää täysin avoin ja se saa mut tuntemaan, että oon yksin ja kuolen lopulta yksin niinkuin kaikki muutkin.

Olisinpa ees nuori ja kaunis. Miks tää kaikki tapahtuu nyt kun oon jo yli 30. Miks mun pitää taas yrittää löytää itelleni joku paikka... en pysty tähän.

 Oon nyt äidin luona. En pysty rauhottumaan täällä. En sen takia mitä tapahtu. Kaikki vanhat traumat ja esim hyvät ajat ***** kanssa täällä sattuu nyt niin vitun kipeesti. Muutenkin mulla on ihan yhtä hirvee olo kuin mulla on ollu noin kuukauden, eli siitä asti kun erottiin. En pysty nauttimaan mistään. Edelleenkään en saa syötyä tai nukuttua kunnolla. Usein syön vaan pari lusikallista jotain päivässä. Heräilen pitkin yötä tunnin välein ja nousen 5-6 aamulla. Joka yö oksettavan raastavia unia.

Musta tuntuu niinku mun koko olemus ois vereslihalla. Niinku mut ois nyljetty. Niinku palaisin hengiltä. Mä tiiän et ansaitsen tän kaiken. Oon ihmispaska. Oon aina ansainnu kaiken.

Mä en kirjota tänne kiristääkseni ketään, tai aiheuttaakseni huolta ja pahaamieltä. Mä en jätä tänne mitään viestejä muille. En tiiä miksi ees yritän purkaa mitään itteeni varten, tai jäsennellä mun ajatuksii, mutta sitä mä luulen ainakin tekeväni. Mä oon jo menettäny kaiken, enkä usko saavani mitään takasin, tai varsinkaan mitään uutta hyvää. Millään mitä mä sanon, tai teen ei oo mitään merkitystä ja ne ei kosketa enää. Mun on turha tehdä mitään olemattomasta toivosta. Jos joku luulee silti, että se on se mitä teen... noh ei kai mulla oo siihen mitään sanottavaakaan ees. Mitä väliä.