Muinainen peto
Hormoonipiikityksen jälkeen (jonka käyn ottaa sairaalalla joka kk mun endometrioosiin takia) matkalla kotia kävelinkin metsäpolulle. Mieltä vaivas mitä uusi endohoitaja sanoi ohi mennen... en nyt muista miten se sen muotoili mut jotenkin että "niin kun sulla on jo kaikki mahdolliset kovat lääkitykset, että eihän tähän jää muuta mitä voisi tehdä sun hyväksi tms".
Perse varmaan täynnä mustikantahroja...
Ennen mulle on lääkärit sanoneet, että eipä nyt vielä luovuteta, että vielä on keinoja ja konsteja mitä kokeilla. Oon sitä sitten hokenut itselleni matran tavoin... kaikki hyvin, ei tartte hätäillä, vielä on juttuja kokeiltavana...
Muutenkin nyt kun mietin nii en hirveesti välittäny siitä tyylistä millä se hoitaja mun kaa puhu. Tuli ihme pikkulapsi olo jolle lässyttetään, tekonauretaan ja hymyillään mekaanisesti, vaikka samalla puhutaan mun elämän laadusta ja masennuksesta jne.
Aarteet
Siinäpä sitten kävelin hetken metsässä poimien oksia ja kääpiä taskuissa. Asia ei murehtimalla muutu, mutta silti aina itkettää. En haluu enää puhuu jollekkin uudelle lääkärille, tai hoitajalle. Selitellä ja käydä läpi samoi paskoi juttui.
Siinäpä sitten kävelin hetken metsässä poimien oksia ja kääpiä taskuissa. Asia ei murehtimalla muutu, mutta silti aina itkettää. En haluu enää puhuu jollekkin uudelle lääkärille, tai hoitajalle. Selitellä ja käydä läpi samoi paskoi juttui.
Ihana kuva tuo missä sun jalat näkyy! Toi yksinäinen sininen mustikka, keskellä syksyn ruskaa tekee jotenkin tosi upean kontrastin kuvaan ja jotenkin heijasti myös hyvin tätä tekstiä.
VastaaPoistaKiitos! <3 Siinä on kyllä hyvä tunnelma js jotenkin tuntuu, että mun sen hetken fiilis huokuu siitä. Haha yksi yksinäinen mustikka :D<3 KIITOS MYÖS, että aina jaksat kommentoida mun juttuihin!
PoistaOot lähes tulkoon ainut "aktiivinen" postaaja enää mun seurattavissa niin ihan mielellään lueskelen ja kommentoin :'D
Poista