Piiloon

Saispa joskus taas maalattua

Oon yrittäny nyt jonkun aikaa tehdä muuttoo Mikon kanssa yhteen. Ollu vaan eteisen remppaa ja makkaria ei olla ees alotettu. Koko ajan on kiire ja tulee vaikka mitä kuvioita. Oon eläny yli vuoden vaan nyt laatikoista. Ei motivoi enää tehdä mitään/ harrastaa omia juttuja. Kaikki välineet on ympäriinsä ja puolet on edelleenkin äidin luona. En voi tuoda mitään lisää kun niille ei ole paikkaa. Mulla on vaan yks laatikko satunnaisia juttuja ja vaatteita jotka ei nekään mahdu kokonaan mihinkään. Makaavat lattialla pusseissa. Ei ole edes omaa pöytää, tai tuolia, että sais pöytäkoneen asemiin. Ei ole kyllä edelleen näyttöäkään.

 En voi myöskään olla ihan täysin varma, siitä millasessa säilytyksessä tavarat on. Äiti on joitakin tavaroita siirrelly itsekseen ja yksi taulu oli pinnasta menny muunmuassa ja joidenkin särkyvien päälle oli kasattu muuta painavaa tavaraa jne. Oon koko ajan stressaantunu, enkä pysty asettumaan kunnolla. Tuntuu niinku elämä olis tauolla. Kaikki on hajanaista ja ei ole sitä arkee/rytmii joka tukis henkistähyvinvointii. On uusi koti, mutta se tuntuu edelleenkin toisen asunnolle jossa vain majailen. Paljon ollaan jo toki yhdessä tänne hankittu uutta, kuten kasveja ja pari huonekaluakin.

Ei mulla ole mihinkään kiire, mutta oon ollu niin kovilla tässä jo jonkun aikaa, että haen turvapaikkaa ja rakennetta elämään. Haluaisin rauhottua, mutta mikään ei hellitä, enkä tiiä miten. En pysty keskittymään hyviin asioihin, tai rentoutumaan hetkeksikään. Perheessä on ollu sairastamista ja draamaa, itellä on uusia terveysongelmia ja perinnönjakoo on pitäny hoitaa. Paljon muutakin mistä en halua edes kertoa. Liian raskaita juttuja pallotella koko ajan samaan aikaan kun kärsii kroonistenkipujen kanssa, on henkisesti riekaleina, yrittää alottaa uutta elämää ja ettii itseäänkin... Tahtoisin vaan piiloon jonkun kiven alle jota kutsuu omaksi.

Vielä kerran

Siitä pienestä piiristä ihmisiä, jotka tunnen jollain tavalla oon ainoa joka pitää aktiivisesti blogia. Oon myös ainoa joka kirjoittaa omasta elämästä, kokemuksista ja tunteista julkisesti. Ainoa joka käsittelee ja ilmaisee itseään tällä tavalla ja haluaa jakaa ja tulla myös kuulluksi.

Oon tehny näin noin vuodesta 2007 asti erinäisissä paikoissa. 2016 tein tämän blogin mihin mulla on ollut/on tarkoitus postata ensisijaisesti kuitenkin omaa taidetta ja visuaalisia projekteja. Mulla on kuitenkin paljon asiaa ja tunteita joita suodatan tätä kautta myös.

Oon halunnu pitää tälläsen itseilmasun julkisena monestakin syystä. Haluun, että kaverit, perhe ja tututkin, jotka on kiinnostuneita musta ja miten mulla rehellisesti menee, pääsee helposti lukemaan ja näkemään. Ettei niiden tarvii kirjautua minnekkään, tai luoda jotain profiilii ja nönnönnöö. Saavat sit rauhassa käydä jos siltä tuntuu (ilman, että munkaan tarvii ees tietää). Kommentointi toimii myös ilman mitään kummosta ja voi tuoda asiat puheeksi muuallakin.

Unohdan, en pysty, jaksa jne. aina jakaa kuulumisia erikseen jokaiselle kaverille. Joskus jostain syystä en ees kaikista tärkeimmille ja rakkaimmille. Otan ajatuksia ylös nettiin tän takia. Helppo sit palata aiheeseen muiden kaa ja yksinkin.

Toisekseen haluan ilmaista itseäni vapaasti. Oon huomannu vuosien varrella, että tämä auttaa mua itseäni. Saatan myöhemmin katua ja poistaa merkintöjä, mutta monet kipeetkin asiat oon jättäny ilmoille. Sivuhuomautus! Häpeän muunmuassa sitä miten +20 vuotias Saara keskitty aina valittamaan ja usein haukkumaan muita. Mun tapa kommunikoida oli hyvin hyökkäävä ja agressiivinen. Mun livejournal oli pelkkää ripulia jossa jäkätin milloin mistäkin, mikä tuntuu nykyään turhalle. Käyn edelleen surullisia ja rankkoja juttuja läpi ja ilmaisen mun pettymystä, tuskaa ja vihaa. En kuitenkaan hyökkää, tai viilaapilkkua vain vittuillakseni jne. Eli mun julkinen itseilmaisu on varmasti jättänyt jälkensä... en ole silti lopettamassa. Haluan jatkaa ja kasvaa yksilönä.

Viimeisenä tahdon mainita sen, että sekoitan usein kirjoittamista mun visuaalliseen taiteeseen. Yhdistän päiväkirjamerkintöjä, pohdintoja ja runoja johonkin itse tuotettuun kuvituskuvaan. Molemmat tukee toisiaan, avaa ja kertoo tarinaa.

Koska harrastan tällästä ilmaisua ja tuon esille mulle elämässä tapahtuneita asioita (sekä hyviä, että huonoja), oon kohdannut arvostelua. Mua on käsketty hiljentymään ja rajoittamaan mitä kerron julkisesti täällä. Mua on "kehoitettu" puhumaan joistakin asioista vain yksityisissä keskusteluissa. Mun on pitäny poistella ihmisten nimiä mun merkinnöistä jne. Mulla on edelleenkin niitä juttuja joista mulle on sanottu, että mun pitää olla kertomatta ikinä kenellekkään missään. Ei julkisesti, eikä yksityisesti. Mua on käsketty pitämään salaisuuksia ja valehtelemaan jos asia tulee ilmoille.

Ihmiset jotka on mulle näitä juttuja sanonu, ovat itse tehneet asioita joita ei musta saisi koskaan tehdä lähimmäisille. Ihmisille joista välittää ja joita rakastaa. Kukaan muu ei ole mua "pyytänyt" hiljenemään.

Mun mielestä tää kertoo mulle itselleni tarpeeksi ja antaa viimeisen lisäsyyn jatkaa.

Palasin tähän aiheeseen taas, koska olen käsitellyt sitä hajanaisesti jo pitempään, mutta en ole saanut koskaan tiivistettyä kaikkea itselle tyydyttävällä tavalla. Multa kysyttiin tässä taanoin "muitakin syitä kuin, se että haluun tehdä näin" ja nyt olen ne kirjottanut. Lähinnä omia motiiveja tutkiakseni. Mun mielipide tästä on nyt lopullisesti selkeytynyt, enkä mä pelkää enää kertoa sitä. Tiedän myös missä muodossa haluun asioita kertoa. Yksityiskohdat ja nimet jää kerrottavaksi yksityisesti, mutta en ikinä vaikene asioista mitä mulle on tapahtunu. En oo velvotettu pitää muiden salaisuuksia, jotta niistä ei tulis seuraamuksia. Saan ja voin käsitellä mun elämään vaikuttavia asioita miten itse haluan ja niin monesti ja pitkään kuin haluan ❤ Musta kaikilla on siihen oikeus!

Jos tämä asia tulee joskus taas pinnalle voin palata tähän merkintään ja muistuttaa itseäni, että musta tää on ok ja hyvä... ja ehkä tästä on taas jollekulle toisellekin jotain apua.

Se toinen kuolema

Hyvää isänpäivää isä 💕 Kuvassa myös isän sisko

Oon tässä munmon kuoleman jälkeen käynyt läpi vanhoja tavaroita ja valokuvia. Se sai mut miettimään muunmuassa yksilön "toista kuolemaa", tai niinsanotusti lopullista kuolemaa. Eli sitä kun kuollutta henkilöä ei enää muista kukaan, tai hänestä ei enää puhuta. Kukaan tuskin tulee esim ajattelemaan mun isää hirveesti sen jälkeen kun itse kuolen. En ole nimittäin hankkimassa lapsia.

Mietin myös sitä hetkeä kun ei tule vastaan enää yhtään itselle uutta valokuvaa isästä. Niitä on rajallinen määrä. Joka kerta kun näen yhden oon tosi ilonen, mutta se on myös askel kohti viimestä kertaa. Sit myös se, että jos niitä tulee kerralla monta vastaan... tuntuu tietynlaiselta tuhlaukselta? Kaikkiea sitä miettiikin ja tuntee edelleen, vaikka isän kuolemasta on pieni ikuisuus. Yllä oleva kuva löytyi tosiaan mummon yöpöydältä.

Muistutus

"Grief doesn't get smaller over time, rather you grow around your grief." Dr. Lois Tonkin

Kaikille joiden tarvii kuulla tää: Sun traumoilla ei ole parasta ennen päivämäärää. Me kannetaan meitä satuttaneita asioita läpi elämän, eikä kukaan voi päättää sun puolesta millon on aika "lopettaa sureminen". Kukaan ei päätä sun puolesta millon pitää ns päästä jostain yli, tai "antaa olla". 

Et ole epäonnistunut jos et esim koskaan toivu täysin jostain. Sun oma panostus ja halu kasvaa ihmisenä ja toipua on tärkeintä. Sä otat niin paljon aikaa kun tarviit ja yrität parhaas sillon kun pystyt. 

Vaikka se ois sun perheenjäsen joka sanoo tälläsiä asioita, niin se ei tee siitä totta, eikä se ole ok. Kukaan ei voi käskee, tai vaatii tällästä. Surutyöllä ei oo aikarajaa ja se ei koske pelkästään esim läheisen kuolemaa. On monenlaista surutyötä. 

Ei ole myöskään ok esim sanoo, että ylireagoit/oot ylitunteellinen asioihin jotka tekee sut oikeesti syvästi surullliseksi jne. Sun tunteet on valideja ja sulla on oikeus tuntee niitä ja käsitellä niitä.

Meidän kokemukset ja tuskat muuttuu meidän mukana kun aikaa kuluu. Ne ei tunnu täysin samalta kuin menetyksen hetkellä, mutta silti voi edelleenkin sattua ja se on ok sanoo ääneen monen vuodenkin jälkeen. On myös täysin ok, ettei tunne enää surua.

On eri asia tukea ja kannustaa lähimmäistä... kuin päättää lähimmäisen puolesta millon jotkut tunteet loppuu, tai mitä saa tuntea. Apua ja neuvoja voi antaa ilman arvostelua. Omia kokemuksia voi jakaa ilman suoraa vertailua.

Kaikilla tunteilla on oma paikkansa, ei pelkästään positiivisillä.

En ole mikään expertti, tai hoitoalan ammattilainen, mutta uskon näin ja halusin muistuttaa itseäni siitä. Jospa tämä vaikka lohduttaisi myös jotakuta toista jolla on ahdinko tälläsistä.