Piiloon

Saispa joskus taas maalattua

Oon yrittäny nyt jonkun aikaa tehdä muuttoo Mikon kanssa yhteen. Ollu vaan eteisen remppaa ja makkaria ei olla ees alotettu. Koko ajan on kiire ja tulee vaikka mitä kuvioita. Oon eläny yli vuoden vaan nyt laatikoista. Ei motivoi enää tehdä mitään/ harrastaa omia juttuja. Kaikki välineet on ympäriinsä ja puolet on edelleenkin äidin luona. En voi tuoda mitään lisää kun niille ei ole paikkaa. Mulla on vaan yks laatikko satunnaisia juttuja ja vaatteita jotka ei nekään mahdu kokonaan mihinkään. Makaavat lattialla pusseissa. Ei ole edes omaa pöytää, tai tuolia, että sais pöytäkoneen asemiin. Ei ole kyllä edelleen näyttöäkään.

 En voi myöskään olla ihan täysin varma, siitä millasessa säilytyksessä tavarat on. Äiti on joitakin tavaroita siirrelly itsekseen ja yksi taulu oli pinnasta menny muunmuassa ja joidenkin särkyvien päälle oli kasattu muuta painavaa tavaraa jne. Oon koko ajan stressaantunu, enkä pysty asettumaan kunnolla. Tuntuu niinku elämä olis tauolla. Kaikki on hajanaista ja ei ole sitä arkee/rytmii joka tukis henkistähyvinvointii. On uusi koti, mutta se tuntuu edelleenkin toisen asunnolle jossa vain majailen. Paljon ollaan jo toki yhdessä tänne hankittu uutta, kuten kasveja ja pari huonekaluakin.

Ei mulla ole mihinkään kiire, mutta oon ollu niin kovilla tässä jo jonkun aikaa, että haen turvapaikkaa ja rakennetta elämään. Haluaisin rauhottua, mutta mikään ei hellitä, enkä tiiä miten. En pysty keskittymään hyviin asioihin, tai rentoutumaan hetkeksikään. Perheessä on ollu sairastamista ja draamaa, itellä on uusia terveysongelmia ja perinnönjakoo on pitäny hoitaa. Paljon muutakin mistä en halua edes kertoa. Liian raskaita juttuja pallotella koko ajan samaan aikaan kun kärsii kroonistenkipujen kanssa, on henkisesti riekaleina, yrittää alottaa uutta elämää ja ettii itseäänkin... Tahtoisin vaan piiloon jonkun kiven alle jota kutsuu omaksi.