25.3.2017

Mihin menit isä

Tää tulee olemaan käytännössä taas tosi ikävä merkintä ja muutenkin tosi henkilökohtaista tavaraa, mutta mä näin viime yönä unta joka jäi mulla mieleen. Eli mä aion nyt kirjoittaa siitä unesta ja mun kuolleesta isästä joka oli siinä ja näyttää vanhoja piirustuksia mitä piirsin sillon kun mun isä kuoli syöpään. Mä olin sillon 15 vuotias, eli siitä on nyt kulunut 12 vuotta. Mä en aijo nyt kuitenkaan vuodattaa suruani tänne, tai tehdä tästä mitenkään super draagista. Mä haluan vaan kertoa vähän ja näyttää piirustuksia.

Mä olin eksynyt siinä unsessa jotenkin ja olin jossain vieraassa rakennuksessa monen vieraan ihmisen kanssa. Mä puhuin niiden kanssa siitä miten me päästäisiin karkaamaan pois sieltä rakennuksesta tai jotain. Pakattiin jotain ensiapu tarvikkeita ja vaatteita. Mä tähystin siinä unessa monesta eri ikkunasta ulos ja näin outoja maisemia saarista jotka oli jossain kaukana ja joilla kulki villin näköisiä eläimiä. Me oltiin sovittu sillä porukalla, että uitas lähimmälle saarelle, vaikka se oli niin kaukana. Sitten mä vilkaisin sellasesta leveestä ikkunasta ulos ja se piha minkä mä näin oli hyvin samanlainen kuin mun lapsuuden kotipiha. Se myös muuttu koko ajan enemmän sen näköiseksi. Mä rupesin sit lopulta itkemään kai siksi, että olin vahingossa löytänyt kotia, tai siksi, että mulla oli niin kova koti-ikävä siinä unessa kun olin eksynyt? Sitten kun mä katselin sitä maisemaa siinä niin mä huomasin, että siinä pihalla oli kaksi ihmistä. Niistä toinen oli mies ja kun mä katsoin sitä miestä tarkemmin mä huomasin, että se näytti mun isältä hämärästi. Heti kun mä tajusin tämän mä hyppäsin sen ikkunan laudalle, tai jollekkin korokkeelle siinä ikkunan edessä ja yritin päästä hyppäämään. Ne ihmiset jotka oli mun kanssa siinä samassa huoneessa yritti estellä mua ja mä pistin vastaan. Sitten mä heittäydyin sen ikkunan lasin läpi ja lähdin tippumaan alas sinne pihalle. Se rakennus oli korkea kerrostalo ja pudotus oli pitkä. Tuuli tarttu muhun ja lennätti mua kuin leijaa. Samalla kun yritin laskeutua turvallisesti maahan se mies lähestyi mua ja huusi mulle jotain tyyliin, että ole varovainen. Kun pääsin perille mies oli jo mua vastassa ja se ei ollutkaan mun isä. Se näytti vielä hetken isältä, mutta sitten mä huomasin, että se oli mulle joku ihan tuntematon ja mä petyin tosi pahasti. Sitten mä en muista enää mitään siitä unesta, tai muista mitä näin sen jälkeen.

Mä oon ennenkin nähnyt unta missä mun isä on tullut mun luo kun mä olen pulassa, tai eksynyt. Nyt vaan kävi niin, että se ei ollutkaan mun isä sit kuitenkaan. Mä oon myös nähnyt ennenkin unta missä mä oon nimenomaan lentänyt jostain korkealta mun isän luo kun oon hoksannut sen kaukaa. En voi kieltää, että tuntu pahalta herätä tollasesta unesta. Mä pidän unia tärkeinä ja muistan yleensä mun unet ja sen, että näen niitä joka yö. Musta tuntuu, että tää uni tulee käymään mun mielessä lähi viikkoina vielä monesti.

Ensimmäinen kuva jonka mä piirsin mun isästä kun se sairastui. Isä sairasti noin kaksi vuotta, mutta mä tajusin kaiken kunnolla vasta sitten kun isä ei enää tullut kotia sairaalasta.

Mä piirsin melkein pakonomaisesti kuvia isästä sen jälkeen kun se kuoli. Jokainen kouluvihko oli niitä täynnä ja mä kirjoitin myös runoja isälle melkeen joka päivä. Osa niistä on mennyt varmaan roskiin, tai sitten ne on kotona jossain kaapin pohjalla. Ne oli kaikki tälläsiä kahden sekunnin tuherruksia joihin en pystynyt ylitsevuotavien tunteiden takia pistämään mitään vaivaa tai aikaa. Silti mun oli pakko tehdä niitä koko ajan.

Tää on mun lemppari (tai inhokki miten sen nyt ottaa) näistä mitä mulla on itsellä tallessa. Jos mä nyt muistan tai tulkitsen tätä oikein niin mä jään tässä mun kuolleen isän ruhon varjoon ja kuolen itse puoliksi siitä ja mun sydän särkyy. Musta myös tuntuu, että me ollaan tässä osittain ainakin maan alla mätänemässä ja isästä kasvaa joku köynnös? Noi meidän iät tossa myös jotenkin koskettaa mua. Huh huh... mä muistan tosi hyvin miltä musta sillon tuntui.

 Pari vuotta sitten isänpäivänä tehty kuva isästä joka hymyilee hennosti. Mä muistan miten ikävältä musta tuntui joskus se etten saa piirrettyä isästä kunnon kuvaa ja että mun taidotkaan ei ees riitä sellaseen. Tää kuva näyttää musta ihan isältä ja mä olen siitä ylpeä ja siihen tyytyväinen. Vois pian yrittää uudestaan ja katsoa millanen nyt syntyis! ^-^

Ikävä ei koskaan laannu, se vain kasvaa. Unetkaan tuskin koskaan loppuu, mutta toisaalta sitä mä en toivokkaan. Mä en voi koskaan hyväksyä sitä miten jotkut lähtee tästä maailmasta ja toiset jää, enkä mä ymmärrä miten jotkut voi sanoa, että aika parantaa kaikki haavat. Jotkut asiat sentään muuttuu ja mä pystyn katsomaan näitä kuvia jopa hymyillen ja kertomaan niistä. Eikä mun tarvitse enää piirtää mätänevää isää, vaan mä voin piirtää iloisen hymyilevän isän! Toivottavasti tämä ei nyt ollut niille mun muutamalle seuraajalle, tai kavereille jotka tänne eksyy liikaa. Toisaalta mä en välitä. Tää oli mulle nyt tärkeetä ja mä halusin laittaa nämä kuvat tänne ton uudemman kanssa ja kertoa sen unen. Kommentit edelleen tervetulleita, vaikka onkin raskas aihe! :)

6 kommenttia:

  1. <3...
    Tuosta alimmaisesta piirroksesta muuten huomaa, miten paljon muistutat sun isää kasvonpiirteiltäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on isän kanssa kyllä tosi paljon samanlaisia kasvonpiirteitä :3 Jos mulle pistäs viikset niin oisin ihan saman näköinen :DD

      Poista
  2. Ikävän tuttu aihe - isä sairasti syövän 2014, avopuoliso 2015. Molemmissa onneksi vielä henki pihisee, mutta aina saa sydän syrjällään olla, että mitä kontrolleista paljastuu vai paljastuuko mitään tai liittyykö jokin uusi vaiva relapsiin vai mikä on kyseessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syöpä on kyllä niin perseestä... Uusiutumisen pelon kanssa eläminen on varmasti tosi raskasta myös. Pitää vaan kuitenkin keskittyä siihen, että tästä selvittiin. Meillä kävi viellä niinkin ikävästi, että vaan pari vuotta ennen isää kuoli pappa (isän isä) samaan syöpään. Ei mee tasan ne nallekarkit elämässä.

      Kiitos hirveesti muuten kommentista! <3 vaikka on näin paska aihe niin kiva silti jutella jonkun kanssa jolla on samanlaisia kokemuksia.

      Poista
  3. Mummu kuoli syöpään joku n. 7 vuotta sitten ja se tuntuu edelleen hieman pahalta, mutta ei kuitenkaan oo niin kamalaa kun että olis ollu kyseessä oma vanhempi. Aivot ymmärsi sen syövän oikeastaan vasta kuoleman jälkeen, vaikka ei sitä silleen peiteltykään, mutta ei siitä ikinä pahemmin kyllä puhuttukaan. Ikävä on edelleen ja pahimpia on ne ajat kun haluais kertoa jotain mummulle.

    Teissä on kyllä tosi paljon samaa näköä. Hieno kuva ja ihana kun pystyit avautuun asiasta. :) ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Läheisen menettäminen ei ole koskaan helppoa. Tietenkin jos kyseessä on jo vanha ja pitkään sairastanut niin asian hyväksyminen jälkikäteen voi olla helpompaa. Tai sitten ei. Se on hirmu vaikeeta tajuta, että kohta joku mahdollisesti kuolee... ei sellaseen vaan osaa varautua. Mulla on jatkuvasti niitä hetkiä kun toivon, että isä olisi täällä mua neuvomassa ja kuuntelemassa. Teininä varsinkin olisin kaivannut isän järjen ääntä :D

      Kiitos hirveesti! <3 Oli tuo isä sen verran komia, että ei kyllä haittaa yhtään omistaa samoja piirteitä.

      Poista

Kaikki blogista löytyvä materiaali (ellei erikseen mainita) on Saara Roineen tuottamaa ja copyright-lain suojaamaa. Älä käytä, kopio, poista vesileimaa, tai levitä ilman omistajan allekirjoittamaa suostumusta. Kaikki oikeudet pidätetään: Saara Roine ©

All materials found in this blog (if not mentioned separately) are produced by Saara Roine and they are protected by copyright laws. Do not use, copy, remove the watermark/signature or distribute without written consent of the owner. All rights reserved: Saara Roine ©