Mulla on välillä vaikeuksia sopeutua mun uuteen elämään monella tavalla, enkä mä tiiä mitä mä voisin tehdä sille asialle. Mietin miten voisin vaan hyväksyä, että asiat on eritavalla. Tootuus on, että asiat ei tule olemaan ikinä samalla tavalla enää. Enkä mä haluakkaan, että asiat ois täysin samoin. Siitä ei ole kyse. Mun on vaan itse henkilökohtaisesti vaikea tottua mihinkään uuteen... ja kun kirjaimellisesti mun arkielämässä kaikki on muuttunu.
Elin 13 vuotta hyvin samalla lailla mun entisessä seurustelusuhteessa. Siitä ajasta 4 vuotta elin varsinkin hyvin tietynlaista elämää, joka oli mulle itselle yksinkertaista ja äärimmäisen helppoa. Exä huolehti käytännössä kaikesta hyvin tehokkaasti. Mikä oli ihanaa, mutta sen seurauksena oon nyt ihan toivoton monen asian kanssa. Mun muisti ja keskittymiskyky on myös toki tosi surkee... Nyt hoidan kaikki asiat itse. Laskut, muistutukset, varatut ajat, lääkkeet, siivoamisen, ruuanlaiton jne.
Haluun ehdottomasti tehdä tän kaiken itse, enkä anna enää yhdenkään seurustelukumppanin hoitaa mun hommia. En haluu olla uusavuton, tai jättää asioita muille, vaikka oon sairas. Haluun olla hyödyksi ja osallistua kaikkeen. Useinmiten silti tuntuu, että oon tosi lopussa kun mun pitää nyt opetella muistamaan ja tajuamaan kaikki itse. Koko vitun ajan hirvee taisto siitä, että oonko varmasti muistanu hoitaa kaiken. Aivot vaan vetää ihan solmuun. Oon hyvin stressaantunu ja ahdistunu tästä.
Fyysisesti elän myös paljon aktiivisempaa elämää kuin 2017-2020. Eli niinä vuosina kun oon ollu kaikista sairaimmillani ja asuin vielä Oulussa. Siivoan jatkuvasti ja koko ajan. En oo tottunu siihen, että kodin siisteyden taso on niin... tarkka. Ehkä me elettiin sit exän kanssa sotkuisesti? Tuntuu, että kokoajan on vaan tekemässä tiskejä, pyykkejä, pyyhkimässä tasoja... en oo vissiin älynny tässäkään kasvaa ns aikuiseksi aikasemmin. Teen myös kaikki ruuat. Koska teen näitä niin ahkerasti nyt en enää jaksa sitten esim harrastaa mun omii juttuja enää. Priorisoin aina kotityöt ensin. Palautumiseen menee myös niin paljon aikaa. Oon tyytyväinen siitä, että elän puhtaassa kodissa ja tykkään hirveesti ruuan laittamisesta. Kunnon nostaminen myös ehdottomasti plussaa. Silti täytyy myöntää, että oon uupunu näillä mun voimavaroilla.
Taiteilin 2019 ja 2020 alkuvuodesta tosi paljon. Melkeen joka päivä käytännössä tein jotain mun taideprojektia. Maalasin, piirsin ja askartelin. Nyt en tee edes välttämättä kerran parissa kuussa mitään luovaa. En jaksa, enkä edes välitä enää.
Koska asun nyt äitiä ja tätiä lähellä niin nään niitä viikottain. Autan kaikessa missä voin. Vastaikään tehtiin kesämökin kevät-suursiivous. Todella rankkoja monen päivän hommia, mutta koska vanhemmat on jo niin iäkkäitä niin mun on ne tehtävä. Vähitellen kunto tietenkin tässä paranee, mutta ei oo helppoo yhtäkkiä hypätä tälläsiin mukaan kun oon ollu niin huonossa kunnossa. En valita ääneen ikinä missään nimessä ja oon kiitollinen, että voin nyt nähdä mun perhettä usein. Arvostan sitä aikaa mikä vietetään yhdessä. Totuus silti on, etten ole tähänkään tottunut kun asuin niin kaukana monta vuotta ja nähtiin pari kertaa vuodessa.
Kuten oon jo monesti sanonu: mulla ei ole ketään ystäviä täällä Varkaudessa. En siis seurustele arkena enää muiden kuin perheen ja Mikon kanssa. Oon kaikki arkipäivät yksin kotona. Viikonloppuna tietenkin Mikko on täällä. Oon lopen surullinen tästä ja masentunu.
Viimeisenä mietin sitä millä tavalla vietän aikaa nykyisen kumppanin kanssa yhdessä. Olin tottunu siihen, että exän kanssa syötiin aina yhdessä ja katsottiin aina samalla jotain töllöstä. Muutenkin olin tottunu siihen, että vietettiin exän kanssa kaikki aika hyvin tiiviisti yhdessä. Arki koostui lähinnä pelien ja sarjojen parissa seurustelusta. Sen lisäksi joskus harvemmin käytiin kahdestaan jossain. Kavereita nähtiin melkeen joka viikonloppu.
Nykyään joudun usein syömään yksin. Ruoka ei siis enää maistu samalla tavalla, tai tuota samaa mielihyvää. Mikon kanssa katsotaan huomattavasti vähemmän kokonaisuudessaan sarjoja yhdessä. Pelaamisen ja juttujen katsomisen välillä on taukoa. Niin hassua kuin se onkin nyt kun mietin, niin se on itselle vierasta. Sensijaan ollaan enemmän omissa oloissa. Mikko tykkää istua koneella rentoutumassa tekemättä hirveemmin mitään tiettyä, tai katsoo siinä samalla jotain striimiä. Vetäydyn tällöin makkariin katsomaan yksin jotain. Koska oon päivät yksin kotona, enkä näe enää kavereita kaipaan sitä kotoisaa arkea missä olin kumppanin kanssa tiiviisti. Ymmärrän kuitenkin, että Mikko eli pitkään yksin ja käy töissä ja tarvii tilaa eritavalla. Siinä ei ole mitään väärää, eikä huonoa. Täysin normaalia ja tervettä kun on töissä käyvä aktiivinen yksilö joka on elänyt itsenäisemmin kuin minä.
Myöskin isona kontrastina se, että Mikon kanssa tulee käytyä usein kodin ulkopuolella. Käydään paikoissa/tapahtumissa, kävellään ja syödään myös ulkona. Exän kanssa tällästä hässäkkää oli harvoin. Mikko ehdottaa usein, että "mennäänkö tuonne" ja "tehdäänkö tuota". Eli tahtoo aktivoida mua ja osottaa kiinnostusta tehdä/kokea asioita yhdessä. Mikko on myös äärimmäisen kiinnostunut hoitamaan kotia yhdessä ja esim sisustamaan ja suunnittelemaan. Oon näistä muutoksista todella onnellinen ja ne motivoi mua yrittämään ja tsemppaamaan. Tuntuu, että saan kokea ja elää enemmän. Ehkä sitä oli niin jämähtänyt kaikkeen?
Tietenkin oon fyysisesti sitten kipeempi ja pahoinvoivampi. Toivon kuitenkin, että kun kuntoa tulee lisää, niin helpottaa ja aktiivisuus tulisi helpommaksi. Erilaisia kipuja on kuitenkin semi usein ja tekeminen lietsoo niitä jne. Kaikesta pitää palautua niin pitkään, ettei jaksa mitään ns ylimääräistä. Yksin ollessa usein vaan lepään ja olen sitten kahta yksinäisempi... mutta kun ei jaksa.
Oon tyytyväinen mun fyysisesti aktiivisemmasta elämästä, vaikka siitä tulis kipuja ja pahoinvointia. Ongelma on vaan jatkuva uupumus ja sen tuoma kykenemättömyys luoviin harrastuksiin. Yksinäisyys. Voimattomuus. En siis halua muuttaa mitään näistä tässä pohtimistani asioita mun arjessa, mutta mietin, miten osaisin sopeutua kaikkeen helpommin/paremmin. Tai no... osaa, ei nyt vaan voi muuttaa mitenkään. Lähinnä toi, ettei ole enää niitä ystäviä lähellä. Mutta niin... että miten sitä ihminen tottuu siihen kun kaikki vuosien jälkeen vaan muuttuu ja miten sitten asettuu uusiin kuvioihin? En tiedä. Eikä ole kyse siitäkään, ettenkö olisi onnellinen. Ei vaan ole helppoo, eikä mustavalkeeta.
