Vika ilta ja yö täällä. Tää oli meidän koti ja nyt se on vaan kasa paskaa muuttolaatikoissa. En haluis lähtee, mutta en haluis enää jäädäkkään. Oon tosi rikki ja eristyny itteni sisään. Hyvästi koti. Hyvästi Oulu. Hyvästi kaikki.

Kaikki tarjoo mulle apua ja kyselee mun vointia. Oon niin kiitollinen ja tuntuu etten ansaitse tätä tukea, koska siitä huolimatta mä en oo koskaan ollu näin yksinäinen. Oon loukussa itteni sisällä ja oon menettäny ihmisen joka onnistu avaaman mut ja tuomaan musta hyvät puolet esille. Oon ollut niin kauan kaksi ihmistä, että nyt kun oon vaan yksi ihminen oon niin helvetin yksinäinen, etten tiiä mitä tehdä. Mietin kuolemista joka päivä. Näin unta, että hyppäsin talon katolta.

Jokainen aamu on miniversio siitä kun mä menetin mulle kaikista rakkaimman ihmisen. Aina kun herään mun täytyy uudestaan prosessoida ja tajuta se mitä on tapahtunut ja mitä se meinaa mun tulevaisuuden kannalta. Oon ollu niin tottunu elämään jonkun kanssa, että joka aamu tulee yllärinä, ettei asiat oo enää niin. Se iskee mua päin joka ikinen kerta kun herään ja mä vaan toivon etten heräis.

Tuun kaipaamaan tosi paljon niitä hetkiä jolloin me vaan juteltiin jostain random jutusta millä ei ollu ees nii paljon väliä, mutta koska mä puhuin sun kaa niin se oli hauskaa. Tuun kaipaamaan sitä kun jäätiin sänkyyn vaan juttelee ja hölmöilee keskellä yötä, vaikka piti nukkuu, mutta meitä nauratti joku liikaa. Tuun kaipaamaan vaan sun ääntä ja sen kuuntelemista, sitä miten sä nauroit mun jutuille ja sitä miten sun jutut sai mut aina nauramaan. Tuun kaipaamaan sun mielipiteitä asioista ja sitä kun oltiin samaa mieltä jostain, joka raivostutti meitä molempia. Tuun jopa kaipaamaan sun kanssa riitelyä, koska se kasvatti mua ihmisenä ja me aina sovittiin lopussa. Tuun erityisesti kaipaamaan sitä kun hengattiin vaan hiljaa samassa huoneessa ja tehtiin omii juttui, mutta samalla oltiin yhdessä. Tuun kaipaa sun päivittäistä seuraa ja läsnäoloa niin paljon.

Mä ilmeisesti  luulin tosi pitkään, että tiiän oman arvoni ja mun paikan elämässä. Mulla oli olevinaan kaikki niin selvää. Pidin itteeni arvokkaana ihmisenä, vaikka oon niin sairas fyysisesti, etten kykene töihin, tai muista mitään. Mulle valkenee nyt, että Ilman Ilaria mä oon hyvin vähän niitä asioita mitä mä luulin olevani. Oon aina tienny, että en oo hyvä missään muussa kuin luovissa asioissa/taiteessa ja sekin on usein kiinni siitä mitä luovaa teen. Oon tajunnu, että oon tyhmempi kuin luulin, että oikeesti en opi asioita, tai muista asioita mitä oon oppinu. Oon taloudellisesti hyödytön. Oon töysin tietämätön niin monesta asiasta. En oikeesti pärjäis yksinasujana. 

Se merkitys minkä olin antanu elämälle haihtu samalla kun ero tuli. Mä olin sitonu kaiken arvon toiseen ihmiseen. Nyt en ees tiiä mitä enää haluun elämältä. En tiiä mitä tehdä, tai minne menmä. En ees tiiä enää kuka mä oon. Ainoo mitä mä tiiän on se, että mä en tykkää itestäni. En tykkää siitä miltä näytän ja mitä mun sairaus on tehny mun keholle saati mielelle. En tykkää siitä miten tyhmä oon. Miten epäsivistyny ja lahjaton oon. Miten vähän voin keskustella mistään aiheesta kenenkään kanssa. Miten mulla ei oo enää mitään tavotteita, tai unelmia. Kaikki vaan katos ja mitä musta jäi jäljelle on mun omasta mielestäni arvotonta. En oo ees varma enää, että oonko ollu hyvä ystävä/oonko hyvä ystävä.

Jostain syystä mun kännykästä katos eilen joitakin numeroita, vaikka en oo tehny sille mitään sellasta, että niin pitäs käydä. Niiden numeroiden seassa oli mun Isän numero, jota mulla ei oo yllättäen missään ylhäällä... oon pitäny sitä numeroo 17 vuotta, vaikka isä on kuollu. Oon aina siirtäny sen muiden mukana uuteen kännykkään. Kuulostaa tosi pikkujutulta verrattuna kaikkeen muuhun mitä mun elämässä nyt tapahtuu ja se onkin. En vaan ymmärrä miks just nyt sattuu tälläsii kipeitä lisäjuttui kaiken muun päälle!!??

Sain myös tietenkin uuden tulehduksen ja piti hankkii antibiootit. Niistä tulee nii paska olo. Sit siihen perään vilustuin. Varmaankin just siksi kun oli kuuri päällä ja se heikentää vastustuskykyä. Ollu yhtä tuskaa pakata kaiken fyysisenkin kivun ja huonon olon takia. Oon ollu tosi heikkona ja silti rehkiny hiestä märkänä kunnes meinaan pyörtyy. Ollu hirveesti endokipui myös ja pari isoo migreenii. Miks mä oon ees elossa enää. Selkeesti mä oon ihan mennyttä kalua ja mun olis tarkotus vaan kuolla. Mä en voi sille mitään, että musta tuntuu tältä tän kaiken keskellä...

I fear I will never find anyone 

I know my greatest pain is yet to come 

Will we find each other in the dark 

My long lost love  

Mä oon jo pitkään vihannu mun omaa kehoa. Siksi, että se on sairas, eikä toimi. Siksi ettei se ole mun mielestä enää kaunis niinku ennen. Siksi, että se on raskas, lihava ja täynnä arpia. Ja nyt siksi, että se on "hylätty" ja tarpeeton. Mä en tunnista itteeni mun kehosta, enkä mun mielestä. En tiiä yhtään kuka oon ja mitä mulle tapahtuu. En välitä enää, vaikka muhun koskis joka päivä. En haluu ottaa enää mun kipulääkkeitä. En haluu syödä, vaikka ois niin kova nälkä, että en pystys nousemaan ylös. Vaikka musta tulis erinäkönen/erilainen mä tunnen itteni arvottomaksi ja rumaksi. Mulle oli niin tärkeetä rakastaa itteeni ja olla armollinen. Mihin se kaikki hävis? Eikö mun sisältä tuu enää mitään hyvää itteeni kohtaan. Mietin, että oisinpa ees hyvän näkönen, kun oon tällänen idiootti.