31.7.2020

Mä luulin oikeesti tietäväni paremmin . Mä sanoin sellasia juttuja, kuten "miten itsemurhan tehneet ei löydä muka tarpeeksi voimaa lähimmäisistään ja eikö se ois tarpeeks iso syy jäädä, että sua oikeesti rakastetaan!?", että "siinä vaan menettää mahdollisuuksia hyvään"... "miten kukaan voi tehdä silleen ystävilleen ja perheelleen?!"

Mä en haluu vähätellä mun äärimmäisen rakkaita vanhempia, tai ystäviä. Enkä mä väitä etteikö mun elämään vois tulla vielä jotain hyvää... mutta välttämättä ei tule. Tähänkin mennessä oon koko ajan menettäny enemmän ja suuremmassa määrin. Ainoo jota pelkään enää on, että kun mun vanhemmat kuolee ja sitä jos lähimmät ystävät kuolee ennenaikasesti. Kaikki muu on jo tapahtunu.

Jos jokainen päivä on oikeesti yhdentekevä ja kivulias niin fyysisesti kuin henkisesti (kaikesta rakkaudesta välttämättä), niin mitä sitten pitäisi tehdä. Jos olemassa olo on tuskaa. Musta tuntuu, että mä oon hukannu 15 vuotta jossakin määrin. Antanut vaan itestäni kaiken, jotta voisin päätyä tähän nyt. Mä syön vaan jotta mun mahaan ei koskis, jotta voisin nukkuu, jotta oisin ees vähemmän olemassa.

Mun läsnäolo, mun seura, mun rakkaus ja välittäminen on muuttunu sille ihmiselle josta välitän eniten, jota mä jumaloin, palvon ja rakastan: ahdistavaksi, pakottavaksi, kiristäväksi, epämukavaksi, vähemmän tärkeäksi, toissijaiseksi, välteltäväksi, raskaaksi...

En tiiä miten ikinä voisin sanoo olevani enää onnellinen. En haluis elää silleen.

29.7.2020

Vika ilta ja yö täällä. Tää oli meidän koti ja nyt se on vaan kasa paskaa muuttolaatikoissa. En haluis lähtee, mutta en haluis enää jäädäkkään. Oon tosi rikki ja eristyny itteni sisään. Hyvästi koti. Hyvästi Oulu. Hyvästi kaikki.

28.7.2020

Kaikki tarjoo mulle apua ja kyselee mun vointia. Oon niin kiitollinen ja tuntuu etten ansaitse tätä tukea, koska siitä huolimatta mä en oo koskaan ollu näin yksinäinen. Oon loukussa itteni sisällä ja oon menettäny ihmisen joka onnistu avaaman mut ja tuomaan musta hyvät puolet esille. Oon ollut niin kauan kaksi ihmistä, että nyt kun oon vaan yksi ihminen oon niin helvetin yksinäinen, etten tiiä mitä tehdä. Mietin kuolemista joka päivä. Näin unta, että hyppäsin talon katolta.

27.7.2020

Mun pää on niin täynnä kaikkea, että mä haluisin vaan unohtaa puolet joksikin aikaa. En jaksa mitenkään prosessoida mitä mulle tapahtuu. Sitäpaitsi jokainen päivä on niin erilainen... mä muutan torstaina. En tiiä miten osaan enää nukkua muualla ja ihan yksin. On ollu jo tarpeeksi vaikeeta nukkua yksin täällä meidän nyt vanhassa yhteisessä kodissa... koti taivaalla...

Oon yrittäny miettiä mitä mä teen sit kun oon eristyksissä mun ystävistä. Miten mä vietän mun loputtoman ajan, jota mä en haluu tai tarvii. En voi ees tehdä töitä turruttaakseni mun surua ja loputonta tyhjyyttä. Mitä mä teen päivästä toiseen siellä tuppukylässä. 

En välitä enää mitä syön ja kyinka paljon. Ajattelin jättää kaikki hyvät juomat ja juoda lähinnä vettä ja joskus vaikka vissyä. Ajattelin jättää lihan, kun nuut ei syö sitä meidän taloudessa. Ajattelin rueta vaan kävelemään ja juoksemaan, vaikka sattuis. Puskee vaan ja itkee ja juosta. Ajattelin lopettaa mun kipulääkityksen suurimmalta osin. En välitä, vaikka sattuu. Mietin, että käyn kaikki mun valokuvat ja muut tiedostot läpi ja poistan turhia. Ajattelin alottaa jonkun saatanan pitkän sarjan mihin voin heittää mun aivot, eikä se sit loppus ikinä. Joku vitun One Piece tai Doctor Who. Ajattelin lukee vaan jotain, en ees tiiä mitä. Ehkä se veis myös mun ajatukset muualle ees hetkeks. En usko, että voin maalata jne. pitkään aikaan... mutta ehkä joskus, en tiiä. Ajattelin alottaa uusia pelejä. En tiiä mitä, kunhan jotain. En tiiä pystynkö. 

Haluun näännyttää itteeni ja satuttaa itteeni passiivisesti ja jälkiä jättämättä päivästä toiseen. Ruoskia itteeni ja vihata itteeni. En haluu ansaita mitään hyvää. En tiiä miks. Onneksi musta välitetään, niin se nostaa sitä kynnystä, etten rupee esim viiltelemään, tai jotain muuta yhtä tyhmää paskaa. Haluun silti et muhun koskee. En ymmärrä mitään, enkä varsinkaan itteeni enää... mutta mä oon yrittäny miettii asioita mitä voisin ees kokeilla, että pysyisin elossa. Mä yritän.

Kuka sä oot?

26.7.2020

Mä en tiiä yhtään mitä mun pitäs tehdä, tai mitä mä haluun enää tehdä mun elämällä. Mä saatan selvitä hengissä tästäkin, mutta jos mulle ei jää mitään mikä tuottaa aitoa iloa ja tuo merkitystä mun elämään, niin millasta elämää se sit on. En ees enää tiiä kuka mä oon tän kaiken keskellä. Kaiken muun lisäksi mitä mä oon menettäny, mun elämäntarkotuksesta mun pariin vaatimattomaan unelmaan, mä oon myös hukannu oman minäni. Mitä väliä sillä on, oonko mä vahva ja taistelenko mä?

En haluu saavuttaa mitään, tai tehdä elääkseni mitään. En haluu enää jakaa itestäni mitään. En jaksa enää tutustua uusiin ihmisiin. En haluu kertoo mun tarinaa enää, tai selittää miltä musta tuntuu. En haluu asua missään. En haluu tulla kuulluksi, tai ymmärretyksi. En haluu, että joku uus ihminen rakastaa mua. En haluu uskoa mihinkään. En tiiä enää mistä asioista tykkään, "vaan yksin", tai mitkä on niitä mun "ihan omia juttuja". Onko mulla mitään omaa? Ainoot asiat mitä mä tiiän itestäni, on negatiivisia. En arvosta itteeni yhtään.

Oon jo valmiiksi eläny yli 3 vuotta limbossa. Oman kehoni vankina. Nyt mun koko olemassaolo ja tulevaisuus on pysähtyny. Mä en odota mitään, enkä haaveile enää.

22.7.2020

Toivon, ettei mun tarviis herätä, koska jokainen uus päivä on sitä elämää ja tulevaisuutta, mitä mä en haluu elää. Kaikki kaverit kannustaa mua niin ihanasti, että mua melkeen hävettää... koska mä en ite usko siihen, että asiat välttämättä kääntys parempaan suuntaan. Mun mielestä päivä ei joskus vaan ikinä paista risukasaan. Jotkut elää koko elämänsä surkeina ja kuolee yhtä surkeina. Vaikka mä olin niin saatanan kipee ja väsyny, niin mä olin onnellinen, koska mulla oli jotain mikä oli mulle itelleni elämää suurempaa. Mitä vaan kärsimyksiä tulikin, niin pystyin silti rehellisesti sanomaan, että olin onnellinen. Nyt en ole, enkä haluakkaan olla. Jos en ois niin pelkuri ja jos en tuntis pahaa omaatuntoa muiden takia... mä olisin jo tappanu itteni, ja uskon, että saatan päätyä vielä niin tekemäänkin.

19.7.2020

Jokainen aamu on miniversio siitä kun mä menetin mulle kaikista rakkaimman ihmisen. Aina kun herään mun täytyy uudestaan prosessoida ja tajuta se mitä on tapahtunut ja mitä se meinaa mun tulevaisuuden kannalta. Oon ollu niin tottunu elämään jonkun kanssa, että joka aamu tulee yllärinä, ettei asiat oo enää niin. Se iskee mua päin joka ikinen kerta kun herään ja mä vaan toivon etten heräis.
Tuun kaipaamaan tosi paljon niitä hetkiä jolloin me vaan juteltiin jostain random jutusta millä ei ollu ees nii paljon väliä, mutta koska mä puhuin sun kaa niin se oli hauskaa. Tuun kaipaamaan sitä kun jäätiin sänkyyn vaan juttelee ja hölmöilee keskellä yötä, vaikka piti nukkuu, mutta meitä nauratti joku liikaa. Tuun kaipaamaan vaan sun ääntä ja sen kuuntelemista, sitä miten sä nauroit mun jutuille ja sitä miten sun jutut sai mut aina nauramaan. Tuun kaipaamaan sun mielipiteitä asioista ja sitä kun oltiin samaa mieltä jostain, joka raivostutti meitä molempia. Tuun jopa kaipaamaan sun kanssa riitelyä, koska se kasvatti mua ihmisenä ja me aina sovittiin lopussa. Tuun erityisesti kaipaamaan sitä kun hengattiin vaan hiljaa samassa huoneessa ja tehtiin omii juttui, mutta samalla oltiin yhdessä. Tuun kaipaa sun päivittäistä seuraa ja läsnäoloa niin paljon.

17.7.2020

Mä ilmeisesti  luulin tosi pitkään, että tiiän oman arvoni ja mun paikan elämässä. Mulla oli olevinaan kaikki niin selvää. Pidin itteeni arvokkaana ihmisenä, vaikka oon niin sairas fyysisesti, etten kykene töihin, tai muista mitään. Mulle valkenee nyt, että Ilman Ilaria mä oon hyvin vähän niitä asioita mitä mä luulin olevani. Oon aina tienny, että en oo hyvä missään muussa kuin luovissa asioissa/taiteessa ja sekin on usein kiinni siitä mitä luovaa teen. Oon tajunnu, että oon tyhmempi kuin luulin, että oikeesti en opi asioita, tai muista asioita mitä oon oppinu. Oon taloudellisesti hyödytön. Oon töysin tietämätön niin monesta asiasta. En oikeesti pärjäis yksinasujana. 

Se merkitys minkä olin antanu elämälle haihtu samalla kun ero tuli. Mä olin sitonu kaiken arvon toiseen ihmiseen. Nyt en ees tiiä mitä enää haluun elämältä. En tiiä mitä tehdä, tai minne menmä. En ees tiiä enää kuka mä oon. Ainoo mitä mä tiiän on se, että mä en tykkää itestäni. En tykkää siitä miltä näytän ja mitä mun sairaus on tehny mun keholle saati mielelle. En tykkää siitä miten tyhmä oon. Miten epäsivistyny ja lahjaton oon. Miten vähän voin keskustella mistään aiheesta kenenkään kanssa. Miten mulla ei oo enää mitään tavotteita, tai unelmia. Kaikki vaan katos ja mitä musta jäi jäljelle on mun omasta mielestäni arvotonta. En oo ees varma enää, että oonko ollu hyvä ystävä/oonko hyvä ystävä.

16.7.2020

Jostain syystä mun kännykästä katos eilen joitakin numeroita, vaikka en oo tehny sille mitään sellasta, että niin pitäs käydä. Niiden numeroiden seassa oli mun Isän numero, jota mulla ei oo yllättäen missään ylhäällä... oon pitäny sitä numeroo 17 vuotta, vaikka isä on kuollu. Oon aina siirtäny sen muiden mukana uuteen kännykkään. Kuulostaa tosi pikkujutulta verrattuna kaikkeen muuhun mitä mun elämässä nyt tapahtuu ja se onkin. En vaan ymmärrä miks just nyt sattuu tälläsii kipeitä lisäjuttui kaiken muun päälle!!??

Sain myös tietenkin uuden tulehduksen ja piti hankkii antibiootit. Niistä tulee nii paska olo. Sit siihen perään vilustuin. Varmaankin just siksi kun oli kuuri päällä ja se heikentää vastustuskykyä. Ollu yhtä tuskaa pakata kaiken fyysisenkin kivun ja huonon olon takia. Oon ollu tosi heikkona ja silti rehkiny hiestä märkänä kunnes meinaan pyörtyy. Ollu hirveesti endokipui myös ja pari isoo migreenii. Miks mä oon ees elossa enää. Selkeesti mä oon ihan mennyttä kalua ja mun olis tarkotus vaan kuolla. Mä en voi sille mitään, että musta tuntuu tältä tän kaiken keskellä...

I fear I will never find anyone 
I know my greatest pain is yet to come 
Will we find each other in the dark 
My long lost love  
Mä oon jo pitkään vihannu mun omaa kehoa. Siksi, että se on sairas, eikä toimi. Siksi ettei se ole mun mielestä enää kaunis niinku ennen. Siksi, että se on raskas, lihava ja täynnä arpia. Ja nyt siksi, että se on "hylätty" ja tarpeeton. Mä en tunnista itteeni mun kehosta, enkä mun mielestä. En tiiä yhtään kuka oon ja mitä mulle tapahtuu. En välitä enää, vaikka muhun koskis joka päivä. En haluu ottaa enää mun kipulääkkeitä. En haluu syödä, vaikka ois niin kova nälkä, että en pystys nousemaan ylös. Vaikka musta tulis erinäkönen/erilainen mä tunnen itteni arvottomaksi ja rumaksi. Mulle oli niin tärkeetä rakastaa itteeni ja olla armollinen. Mihin se kaikki hävis? Eikö mun sisältä tuu enää mitään hyvää itteeni kohtaan. Mietin, että oisinpa ees hyvän näkönen, kun oon tällänen idiootti. 

12.7.2020

En usko, että mun on tarkotus olla onnellinen. Oon aina yrittäny olla ja oon aina nauttinu pienistä kauniista asioista. Silti mulle on tapahtanu niin paljon pahaa, etten ymmärrä miks oon enää täällä. Jos on oukeesti olemassa jonkunlainen ylempivoima/Jumala, niin se haluu mulle vain pahaa ja kärsimystä. Vaikee uskoo, että sattumalta voi tapahtuu niin paljon paskaa yhdelle ihmisille. Miks pitäs ees yrittää. Jos sitå säästys, ees vähän tuskalta. Ehkä se on sit väärin ja itsekästä. Ehkä mulla ei oo siihenkään oikeutta. Mä oon miettiny usein mitä tapahtuu kuoleman jäljeen. Ennen kun uskoin mihinkään, niin oli 2 vaihtoehtoa ja syitä käyttäytyä tietyllä tavalla kai? Nyt ajattelen korkeintaan, että mulla on jonkunlainen henki/sielu jne, mutta se on mun, eikä kenenkään muun. Mä meen minne haluun kun oon kuollu ja matkustan avaruudessavtähtien välillä... mikä on mukava fantasia, mutta siihen se jää. Eli kun mun ruumis pettää mä vaan katoan ja kipu ja kaikki katoaa, eikä jää mitään. Se lohduttaa mua muutenkin enemmän. Mä olisin halunnu monia asioita ja haaveilin usein. Harmi, ettei mikään mun haaveista tullu toteen.

2.7.2020

Hoitopalaute

Tämä merkintä koskee mun terveyttä ja henkkoht. juttui. 🆘️Hyvin paljon valitusta!🆘️

Sain pari päivää sitten 6 viikon osastojakson loppuarvion/hoitopalautteen/yhteenvedon. Suurimmalta osalta kaikki oli omasta mielestäni totuudenmukaista ja kuvasi hyvin mun arkea ja oireita... MUTTA...

Ikäväkyllä tälläsissä isommissa terveyttä arvioivissa jutuissa melkein aina näkyy jotain sellaista mistä oon eri mieltä ja hämmentynyt. Asioita joita mulle ei sanottu hoitojakson aikana tai lääkärinvastaanotolla jne. Sitten luen näitä mun miljoonia papereita yksin kotona ja vihastun. On vaikeaa ymmärtää mitä hoitohenkilökunta pitää ns tärkeänä ja millaisen kuvan ne musta kulloinkin muodostaa.


Alkuun nyt kuitenkin tämä diagnoosilista joka pitää täysin paikkansa ja josta olen kiitollinen! Ei mitään turhia lisäyksiä tai arvailuja. Kiitos!! 👏👍


Alotan tällä kun se on kaikista... öh noh yksinketaisin. En ole todellakaan menossa tässä kunnossa mihinkään ihmeen askartelupaskartelu ryhmiin, vaan (kuten oli puhekkin) panostan kodinhoitoon ja ystävien näkemiseen, sekä omiin harrastuksiin. Näissä on ihan tarpeeksi rasitetta ja tekemistä. Mieluummin käyn vaikka kavereiden kanssa ulkona ja maalaan kuin tuhlaan energiaa johonkin uuteen joka kuluttaa mua tietenkin vielä extraa 🤦‍♀️

No ja sitten... "psyykkisen voinnin kohennuttua". Mun pääsäännöllinen työkykyä rajottava juttu on jatkuvat kivut! Kaikki muu tulee sen perästä ei sitä ennen. Turha tehdä mitään arvioo mun psyykkisenvoinnin pohjalta jos krooninenkipu on edelleen invalidisoiva. Nää asiat kulkee kyllä käsikädessä, mutta pidetään nyt se isoin ongelma ykkösenä pls.


Mun sukupolvi on omastamielestäni hyvinkin "lapsellista" ja rentoa. Kaikki omat ystävät jotka on saman ikäisiä kuin itse olen käyttäytyy ns samalla tavalla. Huomion tän kohdan lähinnä siksi, että myöhemmin hoitopalautteessa viitataan mun persoonankehitykseen (???) jne ja siksi millä tavalla keskustelin omahoitajan kanssa osastolla. Mun hoitaja oli tosi kasuaali ja humoristinen. Me vitsailtiin paljon ja tuntui, että ollaan ns samalla aaltopituudella. Ilmeisesti tämä ei sitten pitänytkään paikkaansa ja psykologikin on päätellyt... öh jotain ilmiöitä musta? Mua ei haittaa se, että mun käytöstä analysoidaan nuorekkaaksi, mikä mua haittaa on se, että mulle ei tästä puhuttu mitään ja luen tän (ja muut vastaavat persoonallisuusjutut) jälkikäteen jostain yhteenvedosta jossa niihin viitataan "ilmiönä". Noh tästä kohta enemmän...

Käytin särkylääkkeitä just sen verran kun mulle on niitä määrätty? En oo koskaan ottanu mitään ylimääräsiä, enkä sillon kun muhun ei oikeesti koske. No shit että mulla on paljon vahvoi kipulääkkeitä.


Anteeksi mitä? Tää kohta hieroo mua tosi pahasti vastakarvaan monestakin syystä. Missään vaiheessa psykologia nähdessäni (käyntejä oli 6 viikon aikana lukuisia) mulle ei sanottu mitään tällästä. Eikä tätä myöskään arvioitu esim millään testeillä joita tein työkyvynarvioimiseksi!!! Mulle EI tehty mitään persoonallisuustestei! Mun henkilökohtainen kasvu ihmisenä ja persoonana on kokonaisuus ja jos sitä lähetään analysoimaan niin: a) mä haluisin osallistua tähän prosessiin jotenkin b) mä haluisin tietää miksi sitä analysoidaan ja mikä hyöty siitä on c) mä haluisin enemmän kun vaan yhden random psykologin mielipiteen asiasta. Lisäksi mun menneisyyden traumoja "käsiteltiin" tämän Anun kanssa ohimennen ehkä kerran. Käyntien tarkoitus oli fyysisen ja henkisensuoriutumisen arviointi. Siis palikkatestei jne. Mulla on tarpeeksi ongelmia myös siellä henkiselläpuolella, ettei niitä tarvii keksii lisää tai arvailla! Jaoin tän blogin osoitteen monellekkin ihmiselle mm Anulle kun tuntuivat kiinnostuneilta... niin jos nyt luet tämän täältä niin: ei hyvä ja ei näin.


Kiitos, että kirjasitte ja tunnistatte mun monipuolisen avuntarpeen. Kumpa vaan se ei ois näin ohimennen vaan mainittua kun se on ehkä se tärkein kohta!? 

Missään vaiheessa mun "persoonallisuuden kehityksen tukeminen" ei ole ollut tavoitteena terapiassa jonka oon nyt alottanu. Kukaan ei oo puhunu tästä mulle, eikä sitä oo listattu esim. mun psykoterapiajakson tavoitteisiin. Mä en tiiä mistä vitusta tää oikeesti synty ja oon rehellisesti saatanan vihanen. Mä oon hakenut psykoterapiaa, psykologin ja psykiatrin apua koko mun pahemman sairastamisen ajan! Mä oon TÄYSIN samaa mieltä siitä, että tarviin pikaista apua: masennukseen, ahdistukseen, traumoihin ja yleisesti selviämiseen ja hyväksymiseen. MISTÄ MÄ EN OLE SAMAA MIELTÄ: siitä että mun persoonallisuudenkehitys ois jotenkin keskeytynyt mun henkilökohtaisista menetyksistä ja vastoinkäymisistä ja, että sitä pitäs analysoida tän kaiken muun kiireellisen ja tärkeen keskellä! Jos mitään niin päinvastoin mä oon kasvanut paljon näistä kokemuksista ja ymmärrän elämää ja kuolemaa paremmin. Mä oon aikuinen nainen joka ymmärtää kärsimystä ja arvostaa jokaista päivää kaikesta huolimatta.


Vittu nyt oikeesti 😂😂😂😂😂 Ei oo mitenkään huomioimisenvarvoista tai tärkeetä tai kerro mun muistista mitään hahaha!!!??? Mä en oo jaksanu välittää tai keskittyy kaiken muun kertomisen ja keskittymisen lomassa siihen kui monta vitun kerrosta meidän talossa on. Kun mä nousen niitä portaita ja kiroon niin mä mietin vaan sitä miten perseestä se on ja miten ne vaan tuntuu jatkuvan loputtomiin. En sitä kuinka monta kerrosta meidän talossa oikeesti on (minkä mä tiiän jo pelkästään visuaalisoimalla meidän talon) ja jos multa kysytään jotain tällästä monta kertaa niin mä en välitä ajatella. Tää kertoo vaan siitä, että mulla ei riitä keskittyminen enää kaikkeen kun oon kivuissa ja väsyny. Mulla oli päivittäin monia eri tapaamisia siellä osastolla. Tää antaa sellasen vaikutuksen niinku oisin joku dementikko??? Miksi tää on pitäny korostaa tälleen ja mainita kahdesti voiv.


Potilaat, niinkuin lääkäritkin on yksilöitä ja monimutkaisia kokonaisuuksia. Mä haluun kunnioitusta ihmisenä ja sellasen hoitopalautteen/diagnoosin joka on HYÖDYLLINEN. Sellasen jossa keskitytään olennaiseen, jotta seuraava henkilö jonka kanssa mä asioin saa hyvää infoa musta ja jatkaa sen perusteella mun kanssa työskentelyä! 
Kaikki blogista löytyvä materiaali (ellei erikseen mainita) on Saara Roineen tuottamaa ja copyright-lain suojaamaa. Älä käytä, kopio, poista vesileimaa, tai levitä ilman omistajan allekirjoittamaa suostumusta. Kaikki oikeudet pidätetään: Saara Roine ©

All materials found in this blog (if not mentioned separately) are produced by Saara Roine and they are protected by copyright laws. Do not use, copy, remove the watermark/signature or distribute without written consent of the owner. All rights reserved: Saara Roine ©