Oon jo vuosia tiennyt, tai edes aavistanut, että mulla mahdollisesti vois olla ADHD. Oon pitänyt itseäni aina tosi tyhmänä, hitaana ja huolimattomana. Keskittyminen, oppiminen ja muistaminen on tuottanu mulle isoja ongelmia.
Lapsena olin super ylivilkas ja pitkälle teini-ikäänkin levoton. Jäin ala-asteen ekalla luokalle muunmuassa. Koulu konseptina oli mun mielestä järjetön ja halusin vaan leikkiä ja tehdä mun omii juttuja.
Tunteiden säätelyssä ja käsittelyssä on ollut ongelmia ja on edelleenkin. Otan asioita hyvin henkilökohtaisesti. Kaikki tuntuu ns pahalta ja menee silleen ihon alle. Vaikka tiedostan tämän oon tosi herkkä ja jään pyörittelemään negatiivisiä tunteita. Toki mulla on se PTSD diagnoosi myös, joka ruokkii tätä käytöstä.
Teininä ja vielä noin 25 vuotiaanakin mulla oli paljon agressiivisuutta, tarvetta hyökätä, puolustella, selitellä ja päällepäsmäröidä. Työnsin ainakin yhden ystävän vahingossa pois omalla käytöksellä, kun keskityin vain omiin tunteisiin ja tarpeisiin, sensijaan että oisin hahmottanu kokonaisuuden. En osannut kuunnella. Oli kiire tuntee omii juttui ja ne otti vallan.
Tein myös paljon sitä, että yli jaoin omia juttujani kun olin innoissani, tai muuten kiihkoissani. Unohdin kysyä mitä muille kuuluu, kun info dumppasin vaan omii juttui. En oo osannu "lukee huonetta". Oon myös innostuksissani ollut hyvin äänekäs ja nauranut tosi lujaa jne. Paikasta ja tilanteesta huolimatta siis. Eli semmonen yleinen tilanteentaju on puuttunut ja myös ympäristön havannointi on täysin hukassa. Ennen en näitä ees tajunnut (tai en vaan välittänyt), mutta nykyään on aina se tunne, että ähhh puhuin liikaa... olin ärsyttävä... oisinpa kuunnellu vaa ja ollu hiljaa... miksi mä sanoin ton... Kaipaan kaikenkaikkiaan kontrollia mun käytökseen.
Ala-asteella ja yläasteella sain koko ajan opettajilta palautetta siitä, miten en kuunnellut tunnilla, en keskittynyt, olin poissaoleva, häiriköin ja vaan piirtelin mun vihkoihin. Kukaan ei kuitenkaan koskaan tarjonnut apua, tukiopetusta, tai painottanut mun vanhemmille selkeästi, että olisi isompi ongelma. Tähän vaikutti suuresti se, että selviydyin läksyistä ja kokeista ihan hyvin, tai jopa oikein hyvin jos aine kiinnosti. Kotona mun vanhemmat nimittäin vahti, että tein läksyt ja opetti mulle ne jutut mitä en koulussa ikinä oppinut. Mulle pidettiin omia "kotitenttejä" kokeita varten, tehtiin ekstra tehtävii ja kuulusteltiin menikö asiat perille. Usein kokeisiin luettiin yhdessä niin kovasti, että itkin. Matikantehtävii tein aina itkukurkussa. Koko peruskoulun luin kokeisiin sillä mielellä, että niistä pitää saada hyviä arvosanoja, mutta mitään ei jäänyt päähän. En opiskellut osaakseni mitään, ainoastaan suoriutuakseni. En osaa vieläkään laskea kunnolla. Päässä en ollenkaan. Ilman mun perheen tukea olisin epäonnistunut täysin.
Aikuisena pyysin koko ajan amiskassa opettajilta apua kun en ymmärtäny, tai luokkakavereilta. Usein meillä ei edes ollut opettajia läsnä tunnilla ja tehtiin annettuja tehtäviä itsenäisesti. Se oli tosi perseestä. Tuntuu siltä ettei niiltäkään ajoilta ole jäänyt päähän paljon mitään, kun en ole niitä taitoja käyttänyt arjessa. Ainoa millä muistan ja opin on toisto. Toisto, toisto, toisto! Jatkuva muistuttelu ja ruoskinta. Siinä se. Eli kaikkia opittuja taitoja pitäisi käyttää aktiivisesti vuosia joka päivä, että mä voisin ne muistaa ja osata. Mun lyhytaikainen muisti ei toimi ollenkaan. Tän takia unohdan esim joskus kokonaan sen mitä oon tehnyt eilen. Tarviin visuaalisia muistutuksia ja virikkeitä, jotta voin palauttaa asioita mieleen. Siksi otan paljon kuvia ja pidän erinäisiä päiväkirjoja. Tää blogi on auttanu mua paljon.
Eli joo asioita ei toki helpota, etten koskaan kunnolla päätynyt työelämään, kun oon sairastellut kroonisesti monella tapaa.
Lapsuuden jälkeen seurustelin 15 vuotta saman partnerin kanssa, joka toimi mun ektra aivoina ja hoiti lähes kaiken mun puolesta. Turvauduin niin paljon exään, että musta tuli muutenkin hyvin uusavuton. En edes yrittänyt ylläpitää mun muistia kun se oli/on niin saatanan vaikeeta. Oon nyt sitten pari vuotta yrittänyt opetella uusia tapoja muistuttaa itseäni, keskittyä ja oppia asioita. Ollut ihan hirveetä nyt vasta kehittää kunnon työkaluja ongelmiin jotka on ollu mulla lapsesta asti. Pakko yrittää, kun tääkin on asia joka ei tuu koskaan menemään pois.
On niin paljon asioita joita oon saanu kuulla jatkuvasti mun oireilun takia, vaikka en tehnyt niitä tahallaan, enkä voinut sille mitään, tai saati tajunnut tekeväni mitään/jotain. Monet näistä on tullu juurikin mun exältä ja ne satuttaa mua nyt jälkikäteen ikävästi. Toki ymmärränhän mä sen, että exä oli mua kaikista lähinnä ja mun kanssa niin hirveen pitkään, että ei oo sinäänsä ihme et mun toistuvat adhd "toljailut" ärsytti sitä... kunpa vaan oltas älytty, että kyse on jostain isommasta ja oltas tehty asialle jotain...
"Saara-teen yhden asian päivässä-Roine".
Kuulin tätä niin usein ja sen oli tarkotus olla hauska vitsi... mutta ei se oikeen ollut, vaikka yritin nauraa mukana. ADHD paralyze on tila jossa tehtävien asioiden määrä voi esimerkiksi olla halvaannuttava. Myöskin välillä täysin mahdotonta keskittyä kuin yhteen asiaan kerralla. Se tarkottaa myös yhteen asiaan päivässä. Tehtävistä toipuminen voi viedä aikaa. Aina kun mulla on joku sovittu lääkärinaika esimerkiksi koko mun päivä on vaan siihen tsemppaamista ja keskittymistä. En muuten pysty olemaan yhtään paikanpäällä siellä tapaamisessa. Mun on pakko valmistella itseäni. Sitten kun se on ohi jään pitkäksi aikaa analysoimaan mitä siellä käynnillä tapahtu ja miltä tuntu. Myöskin ADHD aivot toimii sillä perusteella, että mikä milloinkin on mielenkiintosta. Jos joku tehtävä ei oikeesti tuota yhtään dopamiiniä, niin sen tekeminen on tosi vaikeeta. Usein senkään jälkeen kun oon suorittanut jotain, en saa mitään hyvää mieltä siitä, että oon tehnyt "hyvää työtä". Kun teen asioita väkisin, koska ne pitää tehdä, niin koko ajan mun päässä huutaa et EI EI EI TÄÄ TUNTUU VÄÄRÄLLE MÄ HALUUN POIS JA MIETI TOTA TOISTA JUTTUU!!
"Miksi et vastaa sun viesteihin, kun et kerta oo ees ns. kiireinen?"
Jos katon mun puhelimesta viestejä keskenkaiken jonkun muun tekemisen, en pysty enää palaamaan siihen juttuun mitä tein. Tipun kokonaan kärryiltä. Hetkellinen motivaatio voi kadota myös kokonaan. Ei enää kiinnosta ja luovutan. Laitoin puhelimen esim pois sillon kun maalasin, koska muuten mun hyvä flow katkes. En muuten saa ollenkaan tehtyä. Tiiän, että jos jollakulla on oikeesti hätä, tai kiirellistä asiaa, niin ne voi soittaa. En pystys muuten ikinä tekee mitään kunnolla, tai loppuun asti. Tästä vittuilu sattu tosi pahasti. Haluun olla paikanpäällä ees jossain mahdollisimman kokonaan, enkä poukkoilla. Kännykkässä olevat viestit on ihan kuin toinen maailma mihin teleporttaan kun luen viestei, tai vaikka selaan somee. Kaikki mitä tein ennen sitä katoaa. Myös hyperfocus on asia mikä kontrolloi mua vahvasti. Nykyään mulla ei edes ole semmosia ja mikään ei innosta, tai kiinnosta. En harrasta yksinollessa mitään oikeen. En ees pelaa videopelejä enää. Makaan vaan ja doomscrollaan puhelimella jotain paskaa. Katon jotain lyhyitä videoita Youtubesta mihin mun keskittymiskyky ehkä riittää... että nyt kyllä vastaan sit viesteihin aikalailla heti, kun ei mulla ole yleensä mitään muuta sisältöö elämässä, joka "harhauttas".
"Mä just sanoin tän sulle. Mitä et tajunnu? Miksi et taaskaan muista ja miksi muistat väärin? Yrittäisit ees kuunnella. Mitä, etkö kuullu muka?!" Jne.
Sigh. En pysty aina keskittyy, tai sisäistämään kaikkee. Tarviin tarkennusta, tai toistoo.
"Etkö sä ikinä tajuu mitkä jutut kirjotetaan yhteen?"
En hahmota asioita samalla tavalla. En muista. Epäröin, vaikka tietäisin, kun en luota enää itteeni.
"Miksi sä huudat? Miksi puhut niin kovaanääneen? Voitko olla hiljempaa! Rauhotu!"
Innostuneena korotan ääntä ja tulee puheripuli. Tunnen mielihyvää voimakkaasti, siinä missä surua ja vihaakin (itseasiassa vihaa tunnen hyvin harvoin ja en niin voimakkaasti. Sen korvaa aina vaan pettymys ja syvä surun tunne). Tottakai ilmaisen sitä sitten räiskyvästi. Ne hyperfocus jutut ja pienetkin mielenkiinnonkohteet voi tehdä sen, että oon äänekäs... koska olin sillä hetkellä onnellinen ja mun aivot eritti paljon mielihyvähormooneja, mitä en yleensä saa normaalisti asioista. Jos lyttäät mua sillä hetkellä, niin se tekee paljon vahinkoo. Monet ADHD ihmiset opettelee olemaan reakoimatta asioihin enää innolla tän takia. Mä oon yksi niistä. Lopulta en saa mielihyvää enää niistä asioista, jotka sitä ennen tuotti. Sama kuin lyttäis lasta joka innoissaan selittää jostain sen jutusta. Yritän nykyään nauraakkin vähemmän, kun mulla on "ärsyttävä ja äänekäs nauru". Mua on pilkattu mun naurusta jo lapsena. Sen on tehnyt mulle muunmuassa aikuinen perheenjäsen, joka matki mun naurua. "Hähähä... tolta sä kuulostat!" Kukaan ei tykkää siitä, että niitä käsketään rauhottuu, saati jos on innoissaan oleva lapsi. Eikä se ikinä loppunu siihen. Ihan yhtälailla teininä ja aikuisena oon jatkuvasti saanu kuulla et joku hyssyttelee mua kun innostun. Enkä mä oo todellakaan kokoajan huutamassa, tai muuten riehumassa??? Ehkä musta on tosiaan tullu super herkkä tälle tietylle asialle, kun kuulin sitä jo niin paljon lapsena. No lopputulos on se, että peittelen mun tunteita ja yritän ilmasta niitä koko ajan vähemmän.
"Sä et oo ainut ihminen maailmassa! Et oo mikään maailmannapa!"
Tän on sanonu mulle muunmuassa entinen työkaveri jolle yritin vaan jutella töissä. En ymmärtänyt miksi se ei katsonut mua päin kun puhuin sille, tai noteerannut mua. Kun kysyin tästä, niin tässä oli mun vastaus. Olin ilmeisesti tän tyypin mielestä ärsyttävä. Olin myös vaan huolissani kyseisestä työkaverista, kun sillä oli uniongelmii ja muuta. Yritin vaan jotenkin olla siinä sen kanssa... Mä en ole tahallani koko ajan äänessä. Ei ole tarkotus hukuttaa muita puhumalla ja haluun antaa kaikille tilaa ja suunvuoron. En haluu olla röyhkee, tai keskeyttää. En vaan välillä tajua miltä vaikutan muille. En aina osaa ilmaista itseäni sopivasti, tai hillitysti.
"Mistä mä milloinkin tiiän mikä harmiton juttu sua satuttaa!?"
Mä en kyllä ees sano tähän mitään... muuta kuin, että vika ei oo aina mussa, vaikka mulla ADHD onkin ja muita ongelmia.
Yritin aina selittää, mutta usein en ees tiennyt mikä mulla itselläni oli tarkemmin hätänä, niin se oli hankalaa. Tai en tiennyt, mikä sen kaiken aiheuttaa. Enkä osannut pukee mun tuntemuksia sanoiksi. En tienny miten voisin välittää selkeesti muille sen mitä mun sisällä tapahtuu. Nyt kun oon saanut varmistuksen tästä ja diagnoosin, voin käsitellä asioita eritavalla. Löytää ehkä jotain mikä auttaa. Pelkästään jo se, että tiiän mistä joku mun käytöksessä johtuu, auttaa mua. Oon enemmän tietonen kun teen asioita. Voin lukee aiheesta silleen, että yritän soveltaa juttuja mun arkeen. On vertaistukea ja jotain mihin viitata kun puhuu asioista. Yritän päästää irti siitä ajattelutavasta, että oon jotenkin tyhmä. Mun aivot toimii eritavalla, mutta se ei tarkoita, että oon ihan toivoton tapaus.
On vaikee olla olematta katkera siitä, ettei ole saanut tähän apua aiemmin. Ettei ole tarjottu esim kouluissa mitään apua... ja ettei vanhemmat ole ees tajunneet, vaikka niin usein puhuttiin siitä kuinka ylivilkas oon. Miten niin pitkänajan seurustelukumppanikaan ei koskaan tajunnut kunnolla ja suuttu usein mulle, kun en esim muistanut. Kaikki itseinho ja toivottomuus mitä tästä on kehittynyt.
Sekin, että en koskaan kirjottanut tänne, tai kertonut missään julkisesti, että epäilin, että mulla on ADHD... Kun mitä jos ei olekkaan ja sekin on mun joku tyhmä luulo... vaikka tiesin ihan tarkkaan, kun kaikki ne oireet menee täysin yksyhteen omien kanssa. No nyt mut on validisoitu (lol 😂) ja voin vaan työstää tätä juttua rauhassa. Jos joku enää vittuilee, niin en ota sitä vastaan. Keskityn itteeni ja mun elämänlaadun parantamiseen. Haluun varsinkin olla se versio itsestäni tulevaisuudessa, joka ei tunne tarvetta selitellä itseään loputtomiin muille. Jos ei mennyt perille vähemmällä, niin mun ei tarvii hädissään yrittää saada jokaista ymmärtämään mua täysin. Fuck that. Ei oo muutenkaan mun vastuu sivistää kaikkia taas jostain. Lue itse asiasta, että ymmärrät paremmin muita ihmisiä. Jos ei kiinnosta ymmärtää mua nii painu vittuun. Siinä kaikki.
Että vaikka paria asiaan liittyvää termiä tässä käytin, kun kuvasin mun omaa käytöstä, nii en todellakaan kirjota mitään esseetä siitä mikä ADHD on ja mitä siihen kuuluu. Halusin vaan todeta, että sain tän diagnoosin ja vähän jakaa mun omaa kokemusta taas. Tuun asiasta mainitsemaan tulevaisuudessakin ainakin ohimennen. Tein tälle oman tägin myös.
