25.9.2021

Vetäydyn...

Oon nyt asunu yli vuoden Varkaudessa. Oon yksinäinen ja mietin koko ajan kavereita jotka jäi Ouluun ja niitä jotka on muualla ympäri Suomee. Samalla kuitenkin huomaan, että mitä pitempään mulla menee kaikki kaverisuhteet tälleen "etänä", sitä vähemmän jaksan enää panostaa. Suren, koska tiiän ettei mulla oo enää ystävii joiden kaa viettää viikottain aikaa yhdessä. Tuntuu että ois helpompi vaan kadota. Antaa kaiken olla ja mennä. Koko mun entinen elämä ns meni jo. En usko, tai haluu uskoo, että mulla enää ikinä ois sellasii ystävii joiden kaa voisin viettää aikaa tiiviisti. Kuulumisien vaihtaminenkin unohtuu ja usein jää kokonaan. En jaksa mitään enää, mutta oon niin yksinäinen.

Tuntuu, että mun arjen kaverit on aina lopulta lopettanu pitämästä aktiivisesti yhteyttä, niin miksi mun kannattas ees ite yrittää enää... Jään aina roikkumaan ja kysymään kuulumisia kunnes sit lopetan vuosien jälkeen. Haluun kai luovuttaa ja eristäytyä kun se on ns helpompaa ja oon ihan nääntyny yrittää... sit samalla itken ikävää ja kärsin kun oon taas menettäny kaikki suhteet, enkä todellakaan haluu uusii ystävii. En haluu tutustuu keneenkään uuteen ja selittää aina vaa uudestaan ja jutella ja jutella ja sit jäädä yksin.

 Älkää ymmärtäkö väärin, mun pari pitkäaikasta ystävää pitää muhun yhteyttä tasaisesti. Nämä on kaukosuhteita, jotka on säilyny ja en oo niissä yksin se joka kyselee kuulumiset. Elämäntilanteista johtuen nämä ystävät vaan tulee olemaan varmasti aina kaukana ja niitä näkee sillon kun voi. Ehkä kerran vuodessa, ehkä vähemmän, ehkä enemmän. Puhutaan kun muistetaan jne. Mietin tässä lähinnä niitä mun arkisia aktiivisia kaverisuhteita joita ei enää ole, eikä tule ja sitä miten en jaksa enää yrittää. Miten vaikee on pitää kiinni mistään enää, tai kertoo mitään kenellekkään.

Mietin et muutkin antaa vaan olla ja ei me voida enää kuitenkaan nähdä silleen ku ennen ja ei kellään oo varaa tulla käymään ja ei mullakaan oo ja oon sairas ja matkustaminen on rankkaa jne jne. Oon oikeesti surru aina jokaisen kaverin menettämistä yläasteelta lähtien. Muistan kun olin ainoo joka yritti esim soitella parin vanhan kamun kaa ja niillä oli aina kiire ja viesteihinkin jätettiin lopulta vastaamatta. Sit jään miettii, et mikä mun rooli oli ja olinko liian kiintyny luokkalaisiin, tai jotain. Et ehkä mun seura ei ollu niin kivaa niille sit. Lähen analysoimaan, että oon luullu jotain, tai olettanu et ollaan kavereita ja et oon ollu oikeesti ärsyttävä ja huono.

Tapahtuuko tätä muille, vai meneekö ne vaan elämän mukana ja niiden kaveripiirit vaihtuu koko ajan? Et ihmisiä tulee ja menee ja se on ok? Miksi mulle sit tulee aina iso suru? Laitanko mä liikaa itteeni muihin ihmisiin ja sit menetän liikaa kun elämä vie muualle... vai onko mulla tässäkin joku trauma kun oon nyt 3 kertaa menettäny mun kaikista rakkaimman ja tärkeimmän ystävän ja elän vaan sitä uusiksi... oonko mä yliherkkä ja erilainen tässä? Onko normaalia vaan ajautua erilleen ihmisistä ja lopettaa viestittelyt ja sit ehkä tulee uusii kavereita, ehkä jopa hyvii ystävii. Mulle tää on ihan liikaa. 

Mun pointti on, että mua väsyttää huolehtia ja pitää yhteyttä kun pelkään/tiiän, että jään kuitenkin yksin lopulta. Luulen et annan liikaa arvoo asioille... ja yliarvioin mun roolin ihmisten kaa. Tai ehkä mun pitäs tajuta lopullisesti se, että on ihan yhdentekevää kuinka läheinen joku on... ne voi silti lähtee. Ne voi silti valehdella ja pettää ja sä tuut jäämään yksin. Piste. Ne ei vastaa sulle enää.

Olin niin onnellinen mun pienestä piiristä Oulussa ja mulla ei oo ollu ikinä niin hauskaa ja hyvä olla kaikenkaikkiaan. Oli kiva nähdä vuosia samaa paria ystävää lähes viikottain.

Ehkä mulla on vaan liikaa aikaa mun sairauksien takii. Ehkä mietin siksi näitä enemmän ja oon yksinäinen. Muilla on työt, koulut, muut kaverit, harrastukset, omat seurustelukumppanit, perheet ja mä vaan mietin ja suren liikaa. Mä en tee muuta kuin makaan sängyssä, selaan kännyy, pelaan ja maalaan. Mun elämä tapahtuu yhdessä asunnossa. Mä en käy missään. Mä nään kolmee ihmistä: Mikkoo, äitii ja tätii. Ei oo muuta, eikä näillä näkymin tuu ikinä mitään muuta. Muiden elämä jatkuu ja mä oon kuplassa.

Sori jos musta ei kuulu enää.

2 kommenttia:

  1. Kai se on normaalia ajautua vuosien saatossa erilleen,kuka mistäkin syystä. Itse kiinnyn helposti ihmisiin ja koen heidät merkityksellisiksi oman elämäni kannalta. Kuvittelin pitkään kaverisuhteiden olevan ikuisia ja samanlaisia. Luopuminen on ihan hemmetin hankalaa jos ehdin tottua. Mielessäni aika ei kulu, eikä sillä ole merkitystä.Ihminen joka oli joskus mielessäni tärkeä, on sitä vuosien kulusta huolimatta. Kukaan muu ei vain tunnu jakavan tätä näkemystä ja oon sen kanssa yksin. Mä oon kyllästynyt ihmisten selityksiin ja tekosyihin ja lupauksiin tapaamisista, yhteydenpito on yksipuolista. Jotkut ihmiset saa vuosien saatossa uusia ystäviä menettettyjen tilalle, mut esim. omalla kohdalla niin ei käy, syytä en tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nii semmonen erileen ajautuminen missä molemmat osapuolet pitää vähitellen vähemmän yhteyttä lienee normaalia ja sitä tapahtuu... oma kokemus usein vain on, että minä pidän yhteyttä ja yritän osoittaa, että välitän ja sit joku kaveri soolona ajautuu kuitenkin pois. Se ei tunnu musta normaalilta ja kun se toistuu rupeen miettimään onko mussa joku vikana. Pakko olla.

      Meillä tuntus olevan samoja kokemuksia ja tuntemuksia tästä aihepiiristä. Välitän ihmisistä samalla tavalla ja yhtä paljon, vaikka aikaa kuluu ja pitäisin mieluummin samat ystävät. Luovun ihmisistä vasta kun ne satuttaa mua pahasti jos silloinkaan.

      Mulla kaverisuhteet on muuttunu ajan myötä erilaisiksi ja se ei oo oo ollu ihme, tai outoa itselle. En vaan ymmärrä miksi jotkut lähtee kokonaan ja/tai ilman mitään keskustelua. Ne vaan lähtee.

      Jaan sun näkemyksen! Et oo yksin!

      Poista

Kaikki blogista löytyvä materiaali (ellei erikseen mainita) on Saara Roineen tuottamaa ja copyright-lain suojaamaa. Älä käytä, kopio, poista vesileimaa, tai levitä ilman omistajan allekirjoittamaa suostumusta. Kaikki oikeudet pidätetään: Saara Roine ©

All materials found in this blog (if not mentioned separately) are produced by Saara Roine and they are protected by copyright laws. Do not use, copy, remove the watermark/signature or distribute without written consent of the owner. All rights reserved: Saara Roine ©