19.8.2017

Surutyö

Nyt ne unet alkaa... toinen yö peräkkäin kun näin sinusta unta. Viime yönä mietin, että miten voit olla täällä kun olet jo mennyt ja silti turkkisi tuntui yhtä pehmeältä kuin aina ennenkin. Miksi tälläistä edes tapahtuu.

En tiedä olenko valmis kirjoittamaan tästä, mutta samalla tuntuu silti, että jotain on tulossa ulos. Siitä on noin 13 vuotta kun viimeksi olen tuntenut tälläistä surua ja en muistanut kuinka se oikeasti syö sisältä päin ja sille ei voi tehdä yhtään mitään. Menetimme 8.7 rakkaan kissamme Unton aivan yhtäkkiä. Kaikki tapahtui vuorokauden sisällä. Ensin Unto alkoi täristä jolloin soitin heti eläinlääkäriin ja lähdimme puhelun jälkeen vastaanotolle. Siellä Unto oksensi kolme kertaa ja sille annettiin pahoinvointilääkettä. Lähdettiin takaisin kotia missä ensin asiat näyttivät rauhoittuneen. Parin tunnin kuluttua Unto kuitenkin oksensi uudestaan ja kuolasi paljon ja oli muutenkin todella löysä. Soitin uudestaan lääkäriin. Eläinlääkäri otti verikokeet ja röntgenin, mutta kummastakaan ei löytynyt mitään mikä olisi selventänyt asiaa. Untolle oli noussut kuitenkin korkea kuume sen parin tunnin aikana jotka olimme kotona. Lähdimme ajamaan Varkaudesta Kuopioon missä oli tarjolla yöhoitoa. Matka kestää vain 40 min mutta tuntui ikuisuudelta. Koko matkan ajan silitin Untoa ja juttelin sille lohduttavasti, vaikka oma hätäni oli niin suuri, että olisin vaan halunnut huutaa ja itkeä. Unto pääsi Kuopiossa heti nesteytykseen ja sai vähän hapetustakin. Juteltiin pitkään lääkärin kanssa tilanteesta ja lopulta jätimme Unton yöhoitoon missä se saisi kipulääkkeitä, nestettä ja antibiootteja. Meille luvattiin soittaa jos tila huononee ja kerroimme jäävämme yöksi Kuopioon kavereiden luo. Soittoa ei tullut ja nukahdettiin joskus kolmelta yöllä... aamulla soitettiin ja kerrottiin että juurikin niihin aikoihin Unto oli menehtynyt. Emme edes saaneet sanoa hyvästejä, koska yövuorossa ollut henkilö oli päättänyt, että ei soita, koska jotkut asiakkaat ovat suuttuneet myöhään tulleesta soitosta... sain vain sanottua, että meille luvattiin ja hoettua ei kunnes puhelin vaan kirposi kädestä ja sen otti Ilari. Olin vielä sanonut klinikalta lähtiessämme, että jos tämä oli viimeinen kerta kun näen Unton. Onneksi älysin sanoa sille kunnolla hyvästit ja kehua sitä hyväksi pojaksi. Unto kuoli silti yksin ja en anna ikinä anteeksi sille ihmiselle joka teki tämän päätöksen meidän puolesta, vaikka oli luvattu soittaa. 
Ajoimme hakemaan Unton ruumista jonka tiskillä ollut sairaanhoitoja kävi hakemassa takahuoneesta. En kestänyt ottaa Untoa vastaan siinä muiden asiakkaiden silmien edessä joten seurasin hoitajaa, vaikka minua ei pyydetty. Kun sain kopan jossa Unto makasi yritin vielä selittää soitosta jota ei tullut. En kuitenkaan pystynyt sanomaan lausettakaan loppuun kun jo jouduin istumaan allas ja rupesin itkemään. Paikalle tuli myös se mies joka oli ollut yövuorossa ja vastuussa soittamisesta ja se puhui ja selitteli siinä jotain ihan hevonpaskaa mitä en edes kuullut kun vain tuijotin Unton pientä korvaa joka pilkisti pyyhkeen alta joka oli Unton päällä kopassa. Kaikki lääkärikulut tulivat maksamaan yhteensä 500 euroa, joita emme voineet tietenkään mitenkään maksaa. Ennen kuin pääsimme lähtemään parkkipaikalta meinasin oksentaa autoon. Itkin koko matkan kotia. Kotona vastassa oli täti ja äiti jotka myös itkivät. Kaikkien suru oli murskaava. Kopan avaaminen tuntui kuolemantuomiolta. Syleilin Unton jähmeää ja kylmää ruumista pienen ikuisuuden, eikä minulla ole mitään aavistustakaan paljon aikaa kului. Unto haudattiin kotipihaan ja kaikki heittivät multaa hautaan. En saanut selvää siitä mitä äiti sanoin, koska sanoja ei erottanut itkun seasta. Loppu päivä meni sumussa. Muistan vain kuinka lohdutimme toisiamme Ilarin kanssa ja että en saanut syötyä muuta kuin pari kirsikkaa ja juotua kiveinnäisvettä. Yöllä kävin sanomassa untolle hyvää yötä haudalla minne täti vei kynttilän. Tätini itki Unton haudalla ja sanoi minulle, että "Unto oli minun kaveri". Unto oli meidän kaikkien kaveri ja perheenjäsen. 
Se surun määrä mikä seuraa rakkaan lemmikin menettämisestä on aivan hirveää. Sellaiset ajatukset kuin: "jos olisinkin voinut tehdä jotain jos olisin ollut nopeampi ja jos olisin vienyt lemmikin lääkäriin aikaisemmin, vaikka mikään ei ollut hätänä" ja "olikohan se tuskissaan kun kuoli ja se ei varmaan ymmärtänyt mitä tapahtuu ja sitä pelotti". Eläimelle ei voi selittää kuolemaa, eikä sitä voi valmistaa sitä varten, tai lohduttaa kuolinvuoteella. Se tyhjyys joka jää arkeen lemmikin lähdettyä on kuin ammottava musta-aukko joka imaisee sisäänsä. Unto ei enää koskaan tule aamulla sänkyyn sanomaan meille hyvää huomenta (minkä se tekei joka aamu), tai ole vastassa ovella kun tulemme kotia. Se ei enää koskaan ole lohduttamassa minua silloin kun on vaikeaa, tai ilahduta kurisemalla takaisin. En saa enää koskaan jutella sille, silittää sitä ja pussata sen otsaa. Kaikki ne ja muut asiat on meiltä viety pois tuosta noin vaan.

Tämän kaiken keskellä jouduin vielä lähtemään Varkaudesta takaisin Ouluun heti seuraavana päivänä, koska minulla oli 10.7 psykiatrille aika, joka oli myös ensimmäinen tapaaminen. Unto ei tullut enää meidän mukaan, vaan jäi pihamaalle multakummun alle lepäämään. Unto ei koskaan tykännyt matkustaa ja se itki aina paljon autossa kunnes sitten tyytyi osaansa. Istuimme koko 4 tuntia kestävän paluumatkan hijlaisuudessa. Kukaan ei naukunut takapenkillä, emmekä halunneet kuunnella mitään musiikkia. Juttelimme vain. Kotona odotti kaikki Unton tavarat jotka piti siivota pois ja heittää menemään. Kaikki lelut, ruokakupit, hiekkalaatikko, sänky ja raapimapuu. En pystynyt säilyttämään mitään. Tarjosin raapimapuuta kaverille jolla on kolme kissaa. Kysyi heti, että emmekö enää ota koskaan uuttaa kissaa. Tiesin jo silloin kun Unto oli ollut meillä ensimmäisen vuotensa, että en enää koskaan halua toista kissaa. Ei siksi, että Unto olisi ollut työläs, tai siksi, että olisin tajunnut muka etten tykkääkkään kissoista. Unto oli täydellinen. Se katsoi silmiin kun sille puhui, se uskoi aina kun sitä komensi ja totteli, se tiesi oman nimensä ja tuli kun kutsui ja se halusi aina olla meidän kanssa ja tehdä kaiken yhdessä. Unto seurasi minua aina huoneesta toiseen ja katsoi minua kun minä tein askareita. Suihkuunkin se joskus änkesi kun halusi vaan istua pöntöllä ja katsoa kun minä peseydyn. Voi minun rakasta ja hupsua Untoa. Yhtään enempää en olisi voinut saada, tai haluta kissalta. Unto oli yksi minun/meidän parhaista ystävistä ja minun oma lapseni. Ei tule toista Untoa, eikä toista kissaa. Se ei olisi reilua sille toiselle kissalle, jota minä kuitenkin vain päätyisin vertaamaan Untoon joka oli täydellinen. Se toinen kissa voi saada jostain hyvän kodin missä sitä rakastetaan omana itsenään ja siltä ei oleteta mitään. En ymmärrä ihmisiä jotka ottavat uuden lemmikin heti vanhan kuoltua itseään lohduttaakseen. Unto oli perheenjäsen joka kuoli. Ei sellaista vaan haeta kaupasta, tai kasvattajalta aikasemman tilalle kun se kuolee. Hei tässä on mun uus isä kun vanha kuoli... Siltä se vaan minusta henkilökohtaisesti tuntuu. Muita lemmikkejä voi tulla sitten kun tulee ja jos tulee, mutta ei kissaa.

Aamut tuntuvat kaikista vaikeimmilta. Aina joutuu herämään uuteen päivään ilman Untoa ja aina tulee samat arjenkuviot vastaan missä se ei enää ole läsnä ja mukana. Kukaan ei istu sohvalla vieressä tai änkeä syliin. Syöminen on vaikeaa, mutta olen saanut nukuttua. Itseasiassa minua väsyttää vaan koko ajan ja saatan torkahdella pitkin päivää ja silti nukahtaa ihan hyvin illalla. Kaiken tekeminen tuntuu turhalta ja pahalta. En taas tiedä mitä olisin tehnyt ilman Ilaria joka vaan urheasti jatkaa eteenpäin ja lohduttaa päivästä toiseen ja sanoo rakastavansa ja käy kaupassa. Ilarilla on ihan yhtä vaikeaa ja sillä on ihan yhtä iso ikävä Untoa kuin minulla ja silti se on vain niin urhea ja hyvä. Perhe ja ystävät ovat olleet ihania ja iso tuki. Kaverit kyselee tasaisin väliajoin miten jaksan ja tarjoaa kuuntelevaa korvaa ja lohdusta. En voisi olla kiitollisempi. En ole kyennyt näkemään ketään muuta kuin Jenniä joka itse tarjoutui ensin soittamaan, mutta tulikin sitten kylään. Ihmisiä on vaikea kohdata, mutta seura teki hyvää. En voi tehdä muuta kuin ottaa päivän kerrallaan ja yrittää vaan tehdä edes jotain. Sain eilen vähän siivottua ja ruokaakin olen tehnyt pari kertaa. Tiedän, että en voi jäädä vain istumaan ja tuijottomaan tyhjyyteen... En haluaisi kuulostaa tältä, mutta tiedän, että kannan tätä surua monta vuotta, tai mahdollisesti koko elämäni, kuten kannan isänikin menetystä. Minun täytyy vain taas kaivaa sisältäni joku voimavara jotta saan kannettua tätä taakkaa. Niin se on aina ollut. Kukaan ei voi viedä toisen surua pois ja surutyö voi kestää hyvin pitkään. Se vie sen aikaa kun vie. Loppuun tahdon vielä sanoa, että vaikka kaverit lohduttavat parhaansa mukaan (ja olen kaikesta lohdutuksesta äärimmäisen kiitollinen) itsestä tuntuu pahalta kun joku sanoo, että "aika parantaa kaikki haavat" ja että kaikki tuska on ohimenevää. Oma kokemukseni on, että jotkut asiat eivät koskaan lopeta sattumasta ja minulle se on jopa ihan ok. Minun on ihan hyvä vaan kantaa surua ja antaa sille aikaa ja hyväksyä, että kaikesta ei tarvitse päästä yli kunhan löydän jonkun tien. Näiden asioiden kanssa voi oppia elämään ja ne voi hyväksyä edes jotenkin, mutta isot surut kestävät vuosia eivätkä ne katoa. Ne vaan kasvavat eri muottiin ja niiden kantajat muuttuvat. Minun ei tarvitse luopua surusta, tai antaa olla, tai ryhdistäytyä ja se on minun surutyöni ja tehtäväni löytää tästä tie ulos ja eteenpäin. Kiitän kaikkia jotka kuitenkin haluavat kulkea sitä tietä minun/meidän rinnallamme.

Kirjoitin tämän jo viikkoja sitten jolloin ajattelin, että lisään tähän kuvia Untosta sitten kun pystyn niitä edes katsomaan... no en pysty edelleenkään edes vilkaisemaan, joten annan tämän nyt mennä ilman kuvia ja edes oikolukua, kun en myöskään pysty sitä tekemään. Annan vaan kaiken mennä ja toivon pääseväni eteenpäin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaikki blogista löytyvä materiaali (ellei erikseen mainita) on Saara Roineen tuottamaa ja copyright-lain suojaamaa. Älä käytä, kopio, poista vesileimaa, tai levitä ilman omistajan allekirjoittamaa suostumusta. Kaikki oikeudet pidätetään: Saara Roine ©

All materials found in this blog (if not mentioned separately) are produced by Saara Roine and they are protected by copyright laws. Do not use, copy, remove the watermark/signature or distribute without written consent of the owner. All rights reserved: Saara Roine ©