17.3.2017

Ruma arki

Sen sietämätön mitättömyys ja se turta mukavuus johon tottuu niin nopeesti. Ensinmäinen niin sanottu kunnon pahanmielen merkintä tässä blogissa, mutta ei varmasti viimeinen. Eli jos mun henkilökohtainen "todellinen" elämä ei kiinnosta niin skippaa tämä ja nähdään sit kun taiteilen taas jotain.


Viimeksi kun kirjoitin tänne kerroin siitä kuinka innoissani olen avaruudesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Nyt olen noin viikon ajan nukahtanut aamu viideltä joka yö kun mieli harhailee jossain ihme harmailla alueilla. Ei ole syytä nukahtaa ajoissa kun ei ole syytä herätäkkään. Olen toisaalta kiitollinen siitä, että ei ole menoja minnekkään, koska en varmaan edes pääsisi ylös sängystä. Mulla on ollut uniongelmia ennenkin ja ne menee aina jaksoittain.

En poistu meidän asunnosta ilman mitään pakottavaa syytä ja Ilari käykin yleensä aina kaupassa. Näen ihmisiä suunnilleen viikon välein ja silloinkaan en yleensä poistu kotoa, vaan kaikki tulee meille. Kavereiden näkeminen on mulle kuitenkin tosi tärkeää ja mulla on ihania ystäviä. Silti en jotenkin enää tee aloitteita, tai pyydä ketään kylään. Viestittelen päivittäin ainakin yhdelle ystävälle mistä milloinkin, mutta en vaan saa kysyttyä. En myöskään saa aikaiseksi tavoitella enää niitä harvemmin nähtyjä kavereita. En jaksa enää olla se joka kyselee kuulumisia ja ottaa ekana yhteyttä. Niin monet tärkeät ystävät on jättäneet mut taakse jo aikoja sitten. Jotkut ei ole puhuneet mulle vuosiin, vaikka ovat facessakin kavereita. Osittain en välitä, tai edes haluakkaan nähdä ketään.


On niin paljon helpompaa jäädä vaan kotia ja olla yksin/Ilarin kanssa. Voi vaan turruttaa itseään rauhassa videopeleillä ja sarjoilla. Mun arki koostuu suurimmalta osalta siitä, että makaan omassa nurkassa sohvalla. Ne kaverit jotka mua snäpissä seuras (sillon kun sitä vielä käytin) tunnistavat varmasti toiselta riviltä vasemmanpuoleisen kuvan. Sen tapaisia tuli laitettua päivittäin snäppiin jonkun angstin siivittämänä. Syy miksi snäppi ei enää maistu.

Mun päivän suurin kysymys on se, että mitä me syötäs tänään. Usein päädytään johonkin mitä ei tarvii tehdä, kuten tohon pakastepitsaan ja energiajuomaan.

Ei tarvii meikata, tai kammata tukkaa, tai nyppiä kulmakarvoja. Meikit vaan makaa pölyssä hyllyllä rikkinäisen käsipeilin vieressä. Ei tarvii ostaa uutta. Iho on mennyt naamasta muutenkin tosi huonoksi, koska revin sitä kun hermostuttaa. En vaan huomaa näplääväni kun katson esim telkkaria. Tuli mieleen yksi kerta kun törmäsin vanhaan työkaveriin lähikaupalla. "Näytät jotenkin erilaiselta? Väsyneeltä?" Teki mieli sanoa, että etpä ole mua koskaan ilman meikkejä varmaan nähnyt. Perusilme.jpg
 
Vaikka en tee muuta kuin oon kotona en siltikkään siivoa. Tiskit on tekemättä ja täysi roskapussi makaa tiskialtaassa. Tiskikaappi on pulloja täynnä, koska juodaan liikaa limua. Makkarissa makaa iso kasa tavaraa joka ei mahdu kellariin, joten se toimii varastona. Pallogrilli kerää koko talven ihanasti pölyä ja kuukausi sitten tehdyt pyykit on korissa. Tuo koko piironginpöytä on mulle täysin turha, enkä ole käyttänyt sitä kertaakaan sen 8 vuoden aikana kun oon asunut tässä samassa asunnossa. Äiti ei anna heittää sitä menemään kun se on antiikkia, mutta meillä ei ole keinoja kuljettaa sitä takaisin. Kerään siis sen päälle rojua. Lakanassa on iso reikä joka suurenee joka yö, mutta en vaihda, koska kaikki on aina likaisena pyykkikaapissa. En osta myöskään ikinä uusia petivaatteita. 

Mä kirjotin tähän loppuun äsken ison pätkän kaikkea selittelyä, mutta pyyhin sen sitten pois, koska se tuntui liian henkilökohtaiselta... mikä on sinäänsä tyhmää kun koko merkintä on just sitä. Nyt tekisi mieli pyyhkiä kaikki... jätän tän tähän.



4 kommenttia:

  1. Tavallaan tiedän tuon tunteen kun en ole ollut koulussa/töissä nyt muutamaan kuukauteen. Päivän kohokohta on juuri tuo ruoka ja se jos Netflixiin on tullut jotain uutta... Todella uuvuttavaa ja tuntuu aina vain vaikeammalta lähteä kauppaan tai kavereita moikkaamaan. Onneksi joskus saan pakotettua itseni Pokémon GO lenkille niin ei ihan mökkihöperöidy... Mutta ahdistavaa silti... :/

    VastaaPoista
  2. Se kynnys kasvaa vaan mitä pitempään on tekemättä mitään arkisin. Itsellä tilannetta pahentaa työkykyisyyden puute josta syntyy tunne, ettei ole mitään tietä ulos tästä kierteestä. Pitäisi myös tehdä jotain asialle, mutta mitä? Taisin tuonne kesällä kirjoittamaani Pokemon Go aiheiseen merkintään jo mainitakkin, mutta mun liikkumista rajottaa myös mun krooniset sairaudet ja niiden takia romahtanut yleiskunto ja immuniteettijärjestelmä.

    Mutta niin... suurinosa ihmisistä haluaa kuitenkin tehdä elämällään jotain edes vähän merkityksellistä ja palkitsevaa. Toivottvasti sä löydät jotain sellasta itsellesi! :)

    VastaaPoista
  3. Olen sillai kyllä toiveikas tulevaisuuteen että eiköhän jotain töitä jostain jossain vaiheessa saa. Oman alan tai ei. Pitää vaan just noita virikkeitä keksiä ettei sammaloidu tähän koneelle! :D

    Se on kyllä paha jos on kaikkea muutakin tollai liikkumisen esteenä. Voin kuvitella kuinka pahasti siinä voi jumiutua neljän seinän sisälle. Onneksi sulla on kuitenkin tuota taiteellista taitoa minkä avulla voi ainakin jotenkin pitää mieltä virkeänä! Kirjoittaminen ja pelaaminen on kanssa aika kivoja keinoja itellä saada elämään "merkitystä"... :--D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En näe mitään syytä miksi et tosiaan työllistyisi. Oma aktiivisuushan siinä tietty merkitsee paljon.

      Yli vuoden oon tässä nyt tosiian ollut lähinnä kotona. Pää ois levinny jo paljon aiemmin kyllä ilman sitä omaa luovuutta ja halua luoda... ja niin kyllähän ne pelit ja muut ainakin hetken viihdyttää.

      Poista

Kaikki blogista löytyvä materiaali (ellei erikseen mainita) on Saara Roineen tuottamaa ja copyright-lain suojaamaa. Älä käytä, kopio, poista vesileimaa, tai levitä ilman omistajan allekirjoittamaa suostumusta. Kaikki oikeudet pidätetään: Saara Roine ©

All materials found in this blog (if not mentioned separately) are produced by Saara Roine and they are protected by copyright laws. Do not use, copy, remove the watermark/signature or distribute without written consent of the owner. All rights reserved: Saara Roine ©